Vasta yöllä myöhään Olenin läksi Beletskij'n majasta Marjanan ja Ustenjkan jälestä. Tytön valkoinen liina välkkyi pimeällä kadulla. Kullankimalteinen kuu painui aron laitaan. Hopeinen sumu verhosi stanitsan. Kaikki oli hiljaa, valoa ei ollut missään, kuuluivat vain etenevien naisten askeleet. Oleninin sydän sykki kovasti. Kuumina hohtavat kasvot virkistyivät kosteassa ilmassa. Hän katsahti taivaalle, vilkaisi majaan, josta oli tullut; siellä oli kynttilä sammunut, ja hän alkoi taas katsoa naisten etenevää varjoa. Valkea liina katosi sumuun. Hänestä oli kauheata jäädä yksin, — hän oli niin onnellinen. Hän juoksi rappusilta ja riensi tyttöjen jälestä.
— Äh, sinua! Näkevät… — sanoi Ustenjka.
— Ei se mitään!
Olenin juoksi Marjanan luo ja syleili häntä.
Marjana ei estänyt.
— Ette vielä suudelleet tarpeeksi! — sanoi Ustenjka. — Kun pääset naimisiin, niin suutele, vaan nyt odota.
— Hyvästi Marjana, huomenna minä tulen isäsi luo, sanon itse. Älä sinä puhu.
— Mitä minä puhuisin! — vastasi Marjana.
Kumpikin tyttö läksi juoksemaan. Olenin kulki yksin muistellen mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut koko illan Marjanan kanssa kahden nurkassa, uunin vieressä. Ustenjka ei ollut hetkeksikään poistunut tuvasta ja oli kujehtinut toisten tyttöjen ja Beletskij'n kanssa. Olenin oli puhellut kuiskaten Marjanan kanssa.
— Tuletko omakseni? — kysyi hän tytöltä.