He-le-lee ja muita sentapaisia herraslauluja hän lauloi vain Oleninille; mutta sitten, juotuaan vielä noin kolme lasia tshihiriä, hänen mieleensä tuli entiset ajat ja hän rupesi laulamaan varsinaisia kasakka- ja tatarilauluja. Keskellä erästä mielilauluaan hänen äänensä rupesi äkkiä värisemään, ja hän vaikeni, mutta näpsäytteli yhä vielä balalaikan kieliä.
— Ah, ystäväiseni! — sanoi hän.
Olenin vavahti hänen äänensä kummasta soinnusta: vanhus itki. Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä, ja yksi niistä vieri poskelle.
— Sinä olet ohitse, minun aikani, et palaa koskaan! — nyyhkyttäen virkkoi hän ja vaikeni. — Juo, miksi et juo? — huusi hän äkkiä jymisevällä äänellä, pyyhkimättä kyyneleitään.
Erittäin liikutti häntä eräs tavlinilainen laulu. Sanoja siinä oli vähän, mutta koko sen viehätys olikin surullisessa kertosäkeessä: "ai-dai-dalalai!" Jeroshka käänsi laulun sanat näin: "Nuorukainen on kostoretkellä ajanut karjan nomadikylästä vuorille, venäläiset tulevat, sytyttävät kylän, surmaavat kaikki miehet, ottavat kaikki naiset vangiksi. Nuorukainen tulee vuorilta: missä kylä oli ollut, on nyt tyhjä paikka; äiti on poissa, veljet, kotoa ei ole; oli jäänyt vain yksi puu. Nuorukainen istui puun alle ja rupesi itkemään. Yksin, kuten sinä, yksin olen jäänyt, ja nuorukainen lauloi: ai-dai-dalalai!" Ja tämän ulvovan, sydäntä vihlovan kertosäkeen vanhus toisti moneen kertaan.
Laulaessaan viimeistä kertosäettä Jeroshka sieppasi seinältä pyssyn, kiireesti juoksi pihalle ja ampui molemmista piipuista ylös ilmaan. Ja sitten hän vielä surullisemmin alkoi: "Ai-dai-dalalai… a-a" — ja vaikeni.
Olenin meni hänen perästään rappusille, ääneti katseli tummaa tähtitaivasta, sinne päin, missä laukaukset olivat välähtäneet. Isäntäväen asunnosta välkkyi tulia ja kuului ääniä. Tytöt kokoontuivat pihalle rappusten ja ikkunain luo, ja juoksentelivat pirtistä eteiseen ja takaisin. Muutamia kasakoita syöksyi eteisestä, eivätkä he malttaneet olla hihkaisten yhtymättä laulun loppuun ja Jeroshka-sedän laukauksiin.
— Mitäs sinä et ole kihlajaisissa? — kysyi Olenin.
— Mitä heistä, mitä heistä! — virkkoi ukko, jota nähtävästi oli siellä jotenkin loukattu. — En välitä, en välitä… Äh, sitä väkeä! Mennään majaan! He pitävät erikseen iloa ja me erikseen.
Olenin palasi majaan.