— Entä Lukashka, onko hän iloinen? Eikö hän pistäydy minun luokseni? — kysyi hän.
— Vai Lukashka! Häntä ovat narranneet, että minä puuhailen tyttöä sinulle, — sanoi ukko kuiskaten. — Entäs sitten? — Jos tahdotaan, on tyttö meidän: annat vaan enemmän rahaa, niin meidän on! Minä toimitan, usko.
— Ei setä, rahoilla ei saa mitään, kun ei ole rakkautta. Parempi että olet puhumatta tästä.
— Hyljättyjä me olemme kumpikin, orpoja! — sanoi yhtäkkiä
Jeroshka-setä ja hyrähti itkuun.
Olenin joi tavallista enemmän ukon tarinoita kuunnellessaan. "Niin, nyt on minun Lukashkani onnellinen", ajatteli hän; mutta hän oli suruissaan. Ukko joi tänä iltana siksi kunnes vieri lattialle, ja Vanjushan täytyi huutaa avukseen sotamiehiä, kun hän syljeskellen inhosta laahasi ukkoa ulos. Hän oli niin kiukuissaan ukkoon tämän huonosta käytöksestä, ettei edes sanonut mitään ranskaksi.
XXIX.
Oli elokuu. Useina päivinä peräkkäin ei ollut näkynyt ainoatakaan pilveä taivaalla; aurinko paistoi sietämättömästi ja aamusta saakka oli puhaltanut lämmin tuuli, nostaen hiekkakummuilta ja teiltä kuumia hiekkapilviä ja kulettaen niitä ilmassa kaislikkojen, puiden ja stanitsojen yli. Ruoho ja puiden lehvät olivat pölyn peitossa, tiet ja suolakentät olivat paljastuneet ja tulleet kumajavan koviksi. Terekin vesi oli jo aikoja laskeutunut ja ojista se nopeasti väheni ja kuivui. Stanitsan viereisen lammikon liejuiset, karjan sotkemat rannat olivat paljastuneet, ja kaiken päivää kuului vedestä tyttöjen ja poikasten pulikoimista ja huutoja. Arolla alkoivat kummut ja kaislistot jo kuivua ja karja pakeni ammuen päivällä pellolle. Metsänriista oli väistynyt kaukaisiin kaislistoihin ja vuorille Terekin taakse. Sääsket ja hyttyset parvina leijailivat rotkojen ja stanitsan yllä. Lumivuoret peittyivät harmaaseen sumuun. Ilma oli harvaa ja löyhkäsi pahalta. Abrekkien oli kuultu tulleen madaltuneen joen yli ja ne samoilivat nyt tällä puolen. Aurinko vaipui joka ilta palavan punaiseen ruskotukseen. Oli kiirein työaika. Koko stanitsan väki puuhasi arbusi- ja viinitarhoilla. Puutarhat olivat kasvettuneet umpeen sotkuista lehdikkoa ja tulleet täyteen viileätä sankkaa varjoa. Kaikkialla näkyi leveiden lehvien alta, jonne valo pilkisti, mustia, kypsiä, raskaita terttuja. Pölyistä puutarhoihin vievää tietä pitkin vieri narisevia kaksipyörärattaita, jotka olivat kukkuroillaan mustia viinirypäleitä. Pölyisellä tiellä retkotti pyörien survomia terttuja. Poikaset ja tytöt, joiden paidat olivat viinirypälemehun likaamia, juoksivat äitiensä perästä, rypäleitä käsissä ja suussa. Tiellä tuli alinomaa vastaan repaleisia työmiehiä, jotka jäntevillä hartioillaan kantoivat viinirypälekoreja. Silmiä myöten liinaan peitetyt äidit taluttivat härkiä, jotka olivat valjastetut viinirypäleillä korkeiksi lastattujen vankkurien eteen. Tavatessaan rattaita sotamiehet pyysivät kasakattarilta rypäleitä, ja nousten rattaille niiden kulkiessa kasakatar otti kahmalollisen rypäleitä ja heitti sotamiehen syliin. Muutamilla pihoilla puserrettiin jo rypäleitä. Puserrettujen rypäleiden haju täytti ilman. Verta sisältäviä punaisia kaukaloita näkyi katosten alla ja nogajilaiset rengit, housunlahkeet käärittyinä ja pohkeet punaisina, kulkivat pitkin pihaa. Siat röhkien latkivat puserrejätteitä ja maata rötköttivät niiden päällä. Pirttirakennusten laakakatot olivat ylt'yleensä mustien, auringossa kuivuvien meripihkalevyjen vallassa. Varikset ja harakat hyöriskelivät jyviä noukkien kattojen ympärillä ja lentää loikahuttivat paikasta toiseen.
Iloisesti korjattiin vuoden töiden hedelmää ja tänä vuonna sato oli tavattoman runsas ja hyvä.
Varjoisista viheriöistä puutarhoista, keskeltä viiniköynnösmertä ja joka suunnalta kuului naurua, laulua, iloa ja naisten ääniä, ja näkyi naisten kirkkaita, kukikkaita, välkkyviä pukuja.
Aivan keskipäivän aikaan istui Marjana puutarhassa, persikkapuun varjossa, ja valjaista riisuttujen kärrien alta otti esiin päivällisruokaa kotiväelleen. Hänen vastapäätään istui maahan levitetyllä loimella vänrikki, joka oli palannut koulusta ja pesi ruukussa käsiään. Pieni poika, Marjanan veli, oli juuri juossut lammikolta, pyyhki kasvojaan molemmin hihoin ja katseli levottomana sisarta ja äitiä päivällistä odottaen ja raskaasti hengittäen. Äitimuori, jäntevien päivettyneiden käsien hihat käärittyinä, asetteli rypäleitä, kuivaa kalaa, kaimakkia ja leipää matalalle pyöreälle tatarilaiselle pöydälle. Vänrikki kuivasi kätensä, otti lakin päästään, risti silmänsä ja siirtyi pöydän luo. Poika sieppasi ruukun ja rupesi ahneesti juomaan. Äiti ja tytär istuivat pöytään koukistaen jalat allensa. Varjossakin oli sietämätön helle. Ilmassa puutarhan yllä vaippui ilkeä löyhkä. Lämmin voimakas tuuli, joka puhalsi lehvien läpi, ei tuonut viileyttä, se vain yksitoikkoisesti taivutti puutarhoihin sinne tänne siroiteltujen päärynä-, persikka- ja silkkiäispuiden latvoja. Vielä kerran siunaten itsensä otti vänrikki selkänsä takaa viiniköynnöksen lehdellä katetun tshihiri-ruukun ja juotuaan sen suulta, antoi eukolle. Vänrikillä oli päällään vain paita, joka oli kaulasta auki ja jonka alta näkyi lihaksinen karvainen rinta. Hänen kapeat, ovelat kasvonsa olivat iloiset. Ei asennon eikä puheen läpi paistanut tällä kertaa hänen tavallinen politisuutensa; hän oli iloinen ja luonnollinen.