Ivan Iljitshiä pidettiin arvossa kuten kelpo virkamiestä, ja kolmen vuoden päästä tehtiin hänestä prokuraattorin apulainen. Uudet tärkeät velvollisuudet, mahdollisuus manata oikeuteen ja lähettää kenet tahansa rangaistusvankilaan, julkiset puheet ynnä menestys, mitä Ivan Iljitshillä toimessaan oli — kaikki tämä kiinnitti hänet yhä lujemmin virkaansa.
Tuli lapsia. Vaimo kävi yhä äreämmäksi ja vihaisemmaksi, mutta Ivan Iljitshin rakentamat varustukset tekivät hänet miltei läpitunkemattomaksi näitä mielenpuuskauksia vastaan.
Seitsemän vuoden palveluksen jälkeen samassa kaupungissa, siirrettiin Ivan Iljitsh prokuraattorin paikalle toiseen lääniin. He muuttivat sinne, rahaa oli vähän, eikä vaimoa miellyttänyt se paikka, jonne he muuttivat. Vaikka palkka olikin suurempi entistä, niin oli elämä täällä kalliimpaa; sitäpaitsi kuoli heiltä kaksi lasta, ja sentähden kävi perhe-elämä Ivan Iljitshille vielä ikävämmäksi.
Kaikissa sattuvissa vastoinkäymisissä uuteen asuntopaikkaan tultua, nuhteli vaimo alituisesti miestänsä. Useimmat keskustelunaiheet miehen ja vaimon välillä, varsinkin lasten kasvatus, veivät kysymyksiin, joiden muistona oli riitoja, ja joka-hetki saattoivat nämät riidat leimahtaa ilmi. Jäljelle jäi ainoastaan sellaisia harvinaisia lemmen-ajanjaksoja, joita aviopuolisoiden kesken voi löytyä, mutta jotka eivät kestäneet kauvan. Ne olivat kuin pieniä saaria, joille he joksikin aikaa maihin nousivat, mutta joilta he sitten taas laskeutuivat salaisen vihan synkälle merelle toinen-toistansa tuomitsemaan ja vieromaan. Tämä vierominen olisi voinut katkeroittaa Ivan Iljitshiä, jos hän sitä olisi pitänyt kovin vääränä, mutta nytpä hän jo tunnusti tällaisen aseman aivan luonnolliseksi, vieläpä piti sen perhetehtäviensä tarkoituksenakin. Hänen pääpyrintönään oli nyt asteettain-vapautuminen näistä ikävyyksistä sekä antaminen niille vahingoittamattomuuden ja sopusuhtaisuuden leima; ja hän saavutti sen sillä, että vielä vähemmin seurusteli perheensä kanssa, mutta silloin, kun oli pakoitettu sitä tekemään, koetti tehdä asemansa huolettomaksi syrjäisten henkilöiden läsnäolon avulla. Pääasia siis oli se, että Ivan Iljitshillä oli virka. Kaikki hänen elämänsä harrastukset keskittyivät tähän virkamailmaan, joka hänet kokonaan nieli kitaansa. Tunto omistamastansa vallasta, mahdollisuus saattaa turmioon kenet vain tahtoo, kuin myös ulkonainen arvo astuessa sisään oikeuspalatsiin tai kohdatessa alempiaan, menestys sekä ylempiensä että alempiensa edessä ja etupäässä tuo taituruus asiain johdossa, minkä tunsi omaavansa, — kaikki tämä ilahdutti häntä ja, yhdessä toverien keskustelujen, päivällisten ynnä vistipelin kanssa täytti hänen elämänsä. Niin että, ylipäänsä sanoen, Ivan Iljitshin elämän juoksu jatkui niin kuin hän katsoi sen pitävänkin jatkua, nimittäin hauskasti ja säädyllisesti.
Siten eleskeli hän seitsemän vuotta eteenpäin. Vanhin tytär oli jo 16:n ikäinen, sitten kuoli vielä yksi lapsi lisäksi ja jäljelle jäi kimnasistipoikanen — eripuraisuuden esine. Ivan Iljitsh oli näet tahtonut panna hänet lakitieteelliseen oppilaitokseen, mutta Praskovja Fjodorovna toimitti pojan, ihan hänen kiusallaan, kimnaasiin. Tytär sai lukea kotona ja kehittyi hyvin, eikä poikakaan, joka koulua kävi, huonosti edistynyt.
III.
Niin riensi Ivan Iljitshin elämä 17 vuotta eteenpäin naimisiinmenosta. Hän oli jo silloin arvokas prokuraattori, joka jo saattoi kieltäytyä erinäisistä määräyksistä odotellessaan mukavampaa paikkaa, kun ihan odottamatta tapahtui eräs ikävä seikka, joka oli vähällä kokonaan rikkoa hänen elämänsä rauhan. Ivan Iljitsh oli odotellut presidentin paikkaa yliopistokaupungissa, mutta eräs Goppe oli jotenkin livahtanut hänen edelleen ja vei häneltä paikan. Ivan Iljitsh katkeroittui, päästi suustaan moitteita ja riitautui sekä hänen että läheisimmän päällystönsä kanssa. Siitä oli seurauksena se, että häntä kohtaan tultiin kylmäksi, ja seuraavassa nimityksessä taas jätettiin huomioonottamatta.
Tämä tapahtui vuonna 1880. Se vuosi oli kaikista raskain kestettävä Ivan Iljitshin elämässä. Sinä vuonna kävi ilmi toiselta puolen, että palkka ei riitä elantoon, toiselta puolen — että kaikki hänet olivat unhoittaneet ja että se, mikä hänestä itsestä omaan persoonaan nähden näytti mitä suurimmalta, julmimmalta vääryydeltä, oli muista aivan tavallinen asia. Ei edes isä pitänyt velvollisuutenaan auttaa häntä. Hänestä tuntui, että kaikki olivat hänet hyljänneet pitäen hänen asemaansa 3500:n ruplan palkalla ihan normaalina, vieläpä onnellisenakin. Hän yksin tiesi, että kokemalla sellaista vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kuulemalla ijänkaiken vaimon pistopuheita sekä tekemällä velkoja ja elämällä yli-varojensa, — hän yksin tiesi, että hänen asemansa oli kerrassaan epänormaali.
Saman vuoden kesäksi otti hän, säästääkseen menojansa, virkavapauden sekä matkusti vaimoineen maaseudulle Praskovja Fjodorovnan veljen luo. Mutta siellä maalla, ollessaan ilman virkaa, tunsi Ivan Iljitsh ensi kertaa elämässään ei ainoastaan ikävää, vaan myös sietämätöntä tuskaa, ja tuli siihen päätökseen, että näin on mahdotonta elää ja että on välttämätöntä ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.
Viettäessään unetonta yötä, jona hän herkeämättä käveli edestakaisin terassilla, päätti hän matkustaa Pietariin järjestämään asioitansa sekä, rangaistakseen heitä, niitä, jotka eivät olleet pitäneet hänestä lukua, siirtyä toiseen hallinto-osastoon.