Mies vihasi häntä sielunsa kaikilla voimilla sillä hetkellä, kun vaimonsa häntä suuteli, ja sai hillitä itseään ollakseen sysäämättä häntä luotaan.
— Hyvästi. Suokoon Jumala sinun nukahtaa.
— Hm, niin.
VI.
Ivan Iljitsh näki kuolevansa ja oli alituisessa epätoivossa. Sielunsa syvyydessä tiesi hän kuolevansa, mutta hän ei ollut siihen ainoastaan tottumaton, vaan suorastaan ei sitä tajunnutkaan eikä mitenkään voinut ymmärtää koko asiaa.
Tuo syllogismin esimerkki, jonka hän oli oppinut Kiesewetterin logiikasta, että Kaijus on ihminen, ihmiset ovat kuolevaisia, siis Kaijus on kuolevainen — oli hänestä kaiken ikänsä näyttänyt oikealta vain Kaijukseen nähden, mutta ei suinkaan häneen itseensä nähden. Siinä oli Kaijus hänestä vain ihminen, ylipäänsä ihminen, ja se oli aivan oikein sanottu, mutta hän ei ollut Kaijus eikä ylipäänsä ihminen, vaan hän oli aina ollut kokonaan muista erillinen olento: hän oli ollut vain Vanja, joka eli mammansa ja pappansa sekä Mitja ja Volodja veikkojensa kanssa leikkikaluineen, rengin ja lapsenpiian seurassa, sitten sen sievän Katjan kera, eli kaikkine iloineen, suruineen, lapsuuden riemuineen ja nuoruuden huvituksineen. Mutta olikos Kaijus koskaan tuntenut tuota nahkaisen kairapallon hajua, josta Vanja niin piti? Tokkohan Kaijus niin oli suudellut äitinsä kättä ja tokkohan hänelle olivat samalla tavalla kahisseet äidin silkkipuvun laskokset? Tokkohan hän oli nostanut kapinaa leivosten takia koulussa? Tokkohan Kaijus oli yhtä rakastettu? Ja kykenikö Kaijus niin johtamaan kokousta kuin hän?
Se Kaijus oli todella kuin kuolevainen olento, jolle kuului asiaan kuolla, mutta hänelle, Vanjalle, Ivan Iljitshille, kaikkine hänen tunteineen, ajatuksineen — hänelle oli se kokonaan toinen asia. Eikä voinut olla niin, että hänenkin oli pakko kuolla. Sehän olisi ollut liian hirveätä!
Näin hänestä tuntui.
"Jos minunkin on kuoltava, kuten Kaijuksen, niin tottakai minäkin sen noin tietäisin, ja sisällinen ääni minulle sen niin sanoisi, mutta eihän minussa mitään semmoista ole ollut; sekä minä että kaikki ystäväni, me olemme ymmärtäneet, ettei asia lainkaan ole sama kuin Kaijuksen laita. Vaan mistä nyt tuulee!" — puheli hän itsekseen. — "Mahdotonta, ihan mahdotonta! Ja kuitenkin se on totta. Kuinkas tämä on selitettävä?"
Eikä hän voinut sitä käsittää, vaan koetti karkoittaa tämän ajatuksensa, pitäen sitä valheellisena, epäsäännöllisenä, sairaloisena ilmiönä, ja koetti kiristää sen yhteen muiden, säännöllisten, terveiden ajatusten kanssa. Mutta tämä ajatus, joka ei ollut kuin pelkkä ajatus, vaan ikäänkuin todellisuus, yllätti hänet tuontuostakin ja asettui hänen eteensä.