Ja hän houkutteli tämän ajatuksensa paikalle vuoronperään muita ajatuksia, toivoen löytävänsä niistä tukea. Hän koetti palata ajatuksensa entisille urille, jotka ennen olivat häneltä karkoittaneet kuoleman mietteet. Mutta kummakseen havaitsi hän, että kaikki se, mikä ennen oli karkoittanut, peittänyt ja masentanut kuoleman-tunnon, nyt ei enää tepsinyt. Viime-ajat oli Ivan Iljitsh enimmäkseen viettänyt näissä aatteiden ponnistuksissa, jotka tarkoittivat tuota kuoleman-tunnon masentamista entisillä keinoilla. Milloin hän taas puheli itsekseen: "annas kun käyn tästä käsiksi virkatoimiini — sillähän minä ennenkin elin." Ja hän meni virastoonsa, ajaen luotaan kaikki epäilykset, ryhtyi keskusteluihin toverien kanssa, istahti paikalleen entiseen tapaan, hajamielisesti, miettiväisin katsein tarkastellen yleisöä ja nojautuen molemmin laihtunein käsivarsin tammisen nojatuolin kaiteisiin, taivutti kuin ennenkin ruumiinsa virkakumppanin puoleen, selaili asiakirjaa, kuiskutteli, sekä sitten, yhtäkkiä revähyttäen silmänsä suuriksi ja aivan kuin kauhistuen, lausui määrätyt sanat, kunnes vihdoinkin ryhtyi asiaan. Mutta yhtäkkiä, kesken kaikkea, ja vähääkään välittämättä virallisen asian suorituksesta, tuntui kyljessä kipu, alkaen sekin oman kalvavan toimintansa. Ivan Iljitsh kyyristyi kuulostamaan koettaen karkoittaa sitä mielestään, mutta se jatkoi toimintaansa, — ja samalla hän, kuolema, tuli ja asettui suoraan hänen eteensä ja katsoi häneen niin että hän tyrmistyi, niin että tuli sammui hänen silmissään, ja hän alkoi jälleen kysellä itseltään: onko siis vain se totta? Ja toverit ja hänen alaisensa virkamiehet huomasivat kummastuksekseen ja harmikseen, että hän, tuo ennen niin terävä ja loistava tuomari, nyt sekaantui ja teki virheitä. Hän pudistelihen toipuakseen järkiinsä ja sai miten-kuten istunnon johdetuksi loppuun sekä palasi kotiinsa surumielin, koska ei enää tuomari-toimellaan kyennyt salaamaan sitä, mitä tahtoi salata, eikä oikeusvirastossakaan voinut välttää sitä. Kaikista pahinta oli se, ettei se houkutellut häntä luokseen sitä varten, jotta hän jotakin tekisi, vaan ainoastaan sitä varten, jotta hän siihen katsoisi, katsoisi suoraan sen silmiin ja tuntisi sanomatonta sielunkidutusta.

Pelastaaksensa itsensä tästä tilasta, haki Ivan Iljitsh lohdutusta muiden suojaverhojen takaa, mutta vaikka ne hetken häntä suojasivatkin, niin ne kohta taas — jolleivät juuri särkyneet, niin ainakin — paistoivat läpi, ikäänkuin se olisi tunkeutunut puhki kaiken, eikä mikään voinut siltä tietä sulkea.

Saattoi sattua viime aikoina että hän astui sisään vierashuoneeseensa, jonka kerran oli itse sisustanut, tuohon samaan huoneeseen, jossa hän oli suistunut tikapuilta, ja jonka koristamiseksi hän — kuinka myrkyllisen naurettavaa se hänestä nyt oli ajatella — oli uhrannut elämänsä, sillä tästä loukkautumastahan hän tiesi tautinsa alkaneen. Saattoi sattua että hän silloin sisäänastuessaan huomasi lakeeratussa pöydässä pahan naarmun, minkä joku terävä esine siihen oli viiltänyt. Hän tutki syyn ja keksi sen albumin pronssihelassa, joka oli väännetty vinoon. Hän otti käsiinsä tuon kalliin albumin, jonka hän itse oli aistikkaasti täyttänyt, ja harmitteli tyttärensä ja tämän ystävien epäsiisteyttä, löytäessään siitä milloin rikki revityn, milloin ylösalasinkäännetyn valokuvan. Hän järjesti kaiken taas huolellisesti ja taivutti koristehelan paikoilleen.

Sitten saattoi hänelle tulla halu siirtää kaikki nämät albumi-vehkeet toiseen nurkkaan kukkien viereen. Hän kutsui lakeijan tai tulivat tytär tai äiti häntä auttamaan, jolloin syntyi vastaväitteitä ja erimielisyyksiä, niin että ukko suuttui, vaan kaikki tuntui kuitenkin hyvälle sentähden ettei hän silloin muistanut sitä, joka häntä ahdisteli, — sitä ei silloin ollut näkyvissä.

Mutta kun hän itse rupesi siirtämään noita huonekaluja, tokasi vaimo: "älä koske, kyllä palvelijat sen tekevät, muuten taas turmelet itsesi!" — ja silloin se taas äkkiä välähti verhojen lävitse niin että hän sen selvästi huomasi. Se välähti, ja hän toivoi että se katoaisi, mutta rupesi väkinäisesti kuuntelemaan kyljessään takovaa kipua, — niin, siellä se taas istua äkötti se sama ilkimys eikä hän enää voinut sitä unhoittaa, ja hän oli näkevinään kuoleman irvistelevän kukkien takaa. Mitä varten hän siis tässä näin puuhasi?

"Ja eikö se ole totta, että minä tässä paikassa, näitä verhoja asetellessani, hukkasin elämäni, kuten ihminen myrskyssä? Kuinka kauheaa ja kuinka tuhmaa! Voiko se olla mahdollista? Ei, ei, ja kuitenkin se on totta."

Hän läksi omaan huoneeseensa, jääden jälleen kahden-kesken kuoleman kanssa. Silmä silmää vasten sen kanssa — voimatta mitään tehdä. Vain tuijottaa siihen ja tuntea kylmää väristystä!

VII.

Kuinka Ivan Iljitshin sairaus jo kolmatta kuukautta näin oli kehittymistään kehittynyt, sitä ei voi kertoa sentähden että kehitys kävi askel-askeleelta huomaamatta, mutta nyt oli se päässyt jo niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär, ja hänen poikansa, palvelijansa, tuttavansa, lääkärinsä ja varsinkin hän itse — tiesivät, että koko hänen merkityksensä ympäristöönsä nähden sisältyi vain siihen, kuinka pian hän vihdoinkin heittää paikkansa tyhjäksi, vapauttaa eloonjäävät ahdistuksesta, jonka on läsnäolollaan aiheuttanut, sekä itsekkin vapautuu omista kärsimyksistään.

Hänen nukkumisensa kävi yhä huonommaksi; hänelle annettiin unijuomaa ja ruiskutettiin sisään morfiinia, mutta ei tämäkään häntä auttanut. Se tylsä tuska, jota hän silloin puoli-horroksissaan tunsi, helpoitti häntä uutuuttaan vain alussa, mutta sitten se kävi yhtä kiusalliseksi, jollei kiusallisemmaksikin kuin alkuperäinen vaiva.