Hänelle valmistettiin erikoisia ruokia lääkärien määräysten mukaan, mutta nämät ruokalajit kävivät hänelle päivä-päivältä tympeämmiksi ja vastenmielisemmiksi.
Hänen tarpeentekojansa varten oli myös valmistettu erikoisia laitoksia, ja jokainen käyttö tuotti hänelle kärsimystä. Kärsimystä epäsiisteyden, epähienouden ja hajun tähden, sen tunnon tähden, että tässä täytyi toisen ihmisen olla auttamassa.
Mutta tässä iljettävässä asiassa ilmestyi Ivan Iljitshille myös lohdutusta. Hänen jälkiään korjaamaan tuli näet aina keittiörenki — Gerasim.
Tämä Gerasim oli siistiluontoinen, raikas nuori talonpoika, johon kaupunkilainen ravinto näytti hyvin tehonneen. Hän oli aina iloinen ja kirkasmielinen. Ensi-alussa, kun tämä siististi, aito-venäläisesti puettu mies tuli toimittamaan tuota ilkeää tehtävää, joutui Ivan Iljitsh hämilleen.
Erään kerran, noustuaan astialta ja jaksamatta nostaa housujaan, vaipui hän pehmeään nojatuoliin ja katsoi kauhistuneena paljastettuja, voimattomia sääriään, joissa jäntereet räikeästi näkyivät.
Silloin astui sisään paksuissa saappaissaan Gerasim, tuulahuttaen ympärilleen saapastervan miellyttävää hajua ja raikasta talvi-ilmaa, astui sisään kepein, voimakkain askelin, yllään puhdas hamppuinen esiliina ja puhdas karttuunipaita, hihat käärittyinä pitkin nuortean-voimakkaita käsivarsia, ja katsomatta Ivan Iljitshiin ikäänkuin pidättääkseen kasvoiltaan loistavaa elämän-iloaan, jotta ei loukkaisi sairasta — meni astian luokse.
— Gerasim… — sopersi Ivan Iljitsh silloin heikosti.
Gerasim säpsähti, nähtävästi säikähtäen tehneensä jotakin nurinpäin ja käänsi vikkelästi sairasta isäntäänsä kohti nuot sievät, suopeat, yksinkertaiset, nuoret kasvonsa, joissa vasta näkyi ensimmäisiä parranhaituvia.
— Mitä suvaitsette?
— Eikö sinusta tämä ole vastenmielistä? Anna nyt anteeksi, mutta minä en sille mitään voi.