— Voi hyvänen aika tokkiinsa - vastasi Gerasim silmiään välähyttäen ja irvistäen terveillä valkoisilla hampaillaan. — Miksikäs minä en näkisi vaivaa? Tehän olette kipeä.
Ja notkein, väkevin käsin suoritti hän totutun työnsä ja meni ulos kevein askelin. Ja yhtä kevein askelin hän viiden minuutin kuluttua taas palasi huoneeseen.
Ivan Iljitsh istui yhä samassa asemassa nojatuolissa.
— Gerasim, — sanoi hän, kun palvelija oli asettanut puhtaaksi huuhdotun astian paikoilleen. — Ole niin hyvä ja tule minua auttamaan.
Gerasim meni.
— Nosta minut pystyyn. Minun on vaikea yksin päästä, ja Dmitrin olen lähettänyt kaupungille.
Hellävaroen ja keveästi nosti Gerasim hänet vahvoilla käsillään seisaalleen, kannatti sitten häntä toisella kädellä, samalla kun toisella veti housut ylös, ja tahtoi hänet jälleen istuttaa nojatuoliin. Mutta Ivan Iljitsh pyysi hänen auttamaan hänet sohvaan. Ilman ponnistusta ja tarvitsematta häntä puristaa, vei Gerasim sairaan melkein kantamalla sohvan ääreen ja istutti hänet siihen.
— Kiitosi kuinka näppärästi ja sievästi sinä kaikki teet.
Gerasim hymyili jälleen, tahtoen poistua. Mutta Ivan Iljitshin oli niin hyvä hänen kanssaan, ettei vielä hennonut häntä päästää.
— Kuules, olehan niin kiltti ja siirrä tuo tuoli minun likelleni. Ei se, vaan toinen, ja työnnä se sitten tänne jalkaini alle. Minun on helpompi olla, kun jalkani ovat ylempänä.