Ja Gerasim kohotti jalat ylöspäin, jolloin potilaasta taas tuntui, että tämä asento huojensi kipua.
— Milloinkas sinä ne halot sitten hakkaat?
— Älkäähän nyt niistä huolehtiko. Kyllä tästä keritään.
Ivan Iljitsh käski Gerasimin istuutua ja pidellä jalkoja, sekä puheli hänen kanssaan. Ja kummallista se vain oli, että hänestä tuntui niin hyvältä niin kauvan kun Gerasim hänen jalkojaan noin piteli.
Siitä lähtien kutsui Ivan Iljitsh tuontuostakin Gerasimin huoneeseensa pitelemään jalkoja hartioilla, ja puheli mielellään hänen kanssaan. Gerasim noudatti pyyntöä myös mieluisasti, tehden työnsä niin ketterästi ja vaatimattoman-hyväntahtoisesti, että se paljon lauhdutti Ivan Iljitshin mieltä. Kaikkien muiden ihmisten terveys, voima ja elämän reippaus loukkasi Ivan Iljitshiä, mutta tämän Gerasimin reippaus ei häntä ensinkään katkeroittanut, vaan päinvastoin rauhoitti.
Ivan Iljitshin suurimpana sielunkärsimyksenä oli valhe. Tuo kaikkien ties-miksi hyväksi-tunnustama valhe, että hän on ainoastaan sairas, mutta ei muka kuole, ja että hänen on vain oltava rauhallinen ja noudattaminen parannusohjeita, josta muka sitten jotakin hyvää seuraa. Mutta hänpä tiesi, että tehtiinpä mitä tahansa, siitä ei muuta seuraa kuin vielä kiduttavampia kärsimyksiä ja kuolema. Ja tuo valhe vaivasi häntä, häntä vaivasi se, ettei tahdottu tunnustaa sitä, minkä kaikki tiesivät kuten hänkin, vaan tahdottiin syöttää häntä valheilla tässä kauheassa asemassa ja pakotettiin hänet itsensäkin ottamaan osaa tähän valheeseen.
Valhe, valhe! tämä hänen kuolemansa aattona sepitetty valhe, joka alensi tuon kamalanjuhlallisen totuuden kaikkien heidän ylellisyyksiensä, vieraspitojensa ja herkuttelujensa tasalle — se tuntui Ivan Iljitshistä kauhean kiduttavalta. Ja monta kertaa tottatosiaan, kun he näitä metkujaan hänen edessään harjoittivat, oli hän ihan huudahtamaisillaan heille: "heretkää valehtelemasta! sillä te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että minä kuolen, siis heretkää ainakin valehtelemasta!" Mutta hänellä ei ollut koskaan rohkeutta tätä sanoa. Hän huomasi koko ympäristönsä pitävän tätä, hänelle niin hirmuista, kuolintoimintaa vain satunnaisena ikävyytenä tai ehkä samankaltaisena epähienoutena, jona pidetään esimerkiksi sitä, jos joku ihminen astuu sisään hienoon vierassalonkiin ja levittää ympärilleen pahaa hajua; hän huomasi että juuri sama hienosto, jota hän koko ikänsä oli palvellut, nyt polki hänet jalkainsa alle. Lisäksi huomasi hän, ettei kukaan häntä säälinyt sentähden ettei kukaan tahtonut edes ymmärtää hänen asemaansa. Gerasim yksin ymmärsi hänen asemansa ja sääli häntä. Ja sentähden oli Ivan Iljitshin hyvä olla ainoastaan Gerasimin seurassa. Hänen oli hyvä olla, kun Gerasim toisinaan yöt-läpeensä piteli hänen jalkojaan tahtomatta mennä nukkumaan ja puheli: "Suvaitkaa olla huolehtimatta, Ivan Iljitsh, kyllä minä vielä ehdin tarpeekseni nukkua", milloin taas äkkiä, ruveten häntä sinuttelemaan, lisäsi: "ka enhän mie sinua näin hoiteleisi, jollet sie oisi niin kipeä!" Gerasim yksin ei valehdellut, ja kaikesta näkyi, että yksin hän älysi, mitä asia koski, eikä hän pitänyt tarpeellisena sitä salata, vaan suorastaan säälitteli heikoksi riutunutta herraansa. Kerranpa hän sen suoraan sanoikin, kun Ivan Iljitsh häntä poistoimitteli:
— Kaikki me kerran kuolemme. Onhan luonnollista että minä, joka olen terve, rasitan itseäni teidän tähtenne! — Näin hän lausui ilmaisten sanoillansa sen, ettei hän pidä rasitustansa raskaana nimenomaan sentähden, että hän sen uhraa kuolemaatekevän ihmisen hyväksi, vaan hän toivoo, että hänenkin hyväkseen, sitten kun se aika tulee, joku uhraa saman vaivan.
Paitsi mainittua valhetta, tai juuri sen seurauksena, tuotti Ivan Iljitshille mielenkidutusta kaikista enin se, ettei kukaan häntä niin säälinyt kuin hän itse tahtoi. Hänellä oli näet hetkiä, jolloin hän, pitkällisten kärsimysten jälkeen, — vaikka kovasti häpesikin sitä tunnustaa — sydämmessänsä himoitsi että joku häntä hellästi säälisi aivankuin sairasta lasta. Ja vaikka hän tiesi olevansa arvokas harmaapartainen oikeudenjäsen, ja että tämä siis oli mahdoton haave, niin hän kuitenkin sitä himoitsi. Hänen suhteensa Gerasimiin lähentelikin hiukan tätä haavetta. Ja sentähden se häntä lohdutti. Mutta saattoi sattua, että kun Ivan Iljitshillä parhaillaan oli tuollainen hellyyden hetki, jolloin hänen teki mieli itkeä ja ottaa vastaan hyväilyjä ja säälinosoituksia, huoneeseen astui hänen virkatoverinsa, oikeudenjäsen Shebek, ja sen sijaan että olisi itkenyt ja sydäntään hellitellyt — hän yhtäkkiä tekeytyi totisenankaraksi, syvämietteiseksi kasvoiltaan ja alkoi hitaasti lausua ajatuksiaan kassatsioonipäätöksen merkityksestä pysyen järkähtämättömänä mielipiteissään. Kaikki tämä häntä ympäröivä valhe ja kaikista enin se valhe, jonka hän omassa itsessään huomasi, myrkytti Ivan Iljitshin viimeiset elinpäivät.