Oli aamu. Sen tiesi vain siitä, että Gerasim poistui huoneesta ja sisään astui lakeija Pjotr: sammutti yökynttilät, avasi yhden ikkuna-uutimista sekä alkoi hiljakseen siivota huonetta. Se oli muuten samantekevä mikä aika vuorokaudesta nyt oli, tai mikä viikonpäivä, sillä kaiken himmensi tuo jäytävä, silmänräpäykseksikään herkeämätön kipu, tuo tunne toivottomasti poisriutuvasta, valheellisesta elämästä ja lähestymistään-lähestyvästä, hirveästä, vihatusta kuolemasta, joka yksin oli totta. Viikot, päivät ja vuorokauden tunnit eivät tässä merkinneet mitään.
— Tahtooko herra teetä? kysyi palvelija.
"Hän näkyy sitä kysyvän vain senvuoksi, että herrasväillä on tapana aamuisin juoda erityistä ainetta", mietti sairas ja vastasi lyhyesti:
— En tahdo.
— Ettekös halua siirtyä sohvaan?
"Hänen näkyy pitävän laittaa kamari korjuuseen, jonka vuoksi minä tässä olen tiellä likaamassa ja epäjärjestystä aikaansaamassa", ajatteli potilas, ja vastasi vain:
— En halua, jätä minut rauhaan.
Lakeija touhusi vielä jonkun aikaa huoneessa. Ivan Iljitsh kurotti kättään ja sen huomattuaan lähestyi Pjotr häntä kuuliaisesti.
— Mitä haluatte?
— Annas kelloni!