Pjotr haki kellon, joka oli aivan vuoteen vieressä, ja ojensi hänelle.
— Puoli yhdeksän. Eivätkö muut vielä ole nousseet?
— Eivät suinkaan, herra tuomari. Nuoriherra on mennyt kouluun ja rouva on käskenyt itseänsä herättää vasta sitten, jos te häntä kaipaatte. Menenkös herättämään?
— Älä, ei tarvitse. — "Enköhän sentään maistaisi teetä?" ajatteli hän. — Tuota niin… tuoppas sitä teetä, — sanoi hän ääneen.
Pjotr yritti poistumaan ovesta. Ivan Iljitshiä rupesi yksin-jäänti hirvittämään. "Millä häntä pidättäisin? Niin, — lääkkeet."
— Hoi Pjotr, annas ensin minulle lääkkeitä. "Kukas tiesi vielä lääkkeetkin auttavat", ajatteli potilas. Hän otti lusikan ja kulautti kurkkuunsa. "Eikö mitä, ei ne auta. Se on kaikki roskaa ja petosta", päätti hän, heti kun oli tuntenut suussaan tutun, tuon äitelän-iljettävän maun. "Ei, en minä sitä saata uskoa. Mutta miksi, miksi tämä kipu? Jospa se hetkeksikään helpoittaisi!" Ja hän alkoi voihkia. Pjotr kääntyi takaisin.
— Ei, mene sinä nyt vain ja tuo teetä.
Pjotr läksi.
Jäätyään yksin, voihkaili Ivan Iljitsh ei niinkään paljon kipunsa tähden, vaikka se olikin kauhea, kuin sisällisten tuskien tautta. "Yhtä ja samaa, yhtä ja samaa yöt ja päivät pitkään! Jospa se tapahtuisi edes pikemmin. Mikä niin? Kuolema, pimeys. Ei, ei. Ennen mikä muu hyvänsä kuin kuolema!"
Kun Pjotr astui sisään teetarjottimineen, katsoa tuijotti Ivan Iljitsh kotvan aikaa sekamielin häneen käsittämättä, kuka hän oli ja mitä hän siihen tuli. Pjotr joutui hämilleen tästä katseesta, ja vasta sitten kun sairas sen huomasi, tointui hän tajuntaansa.