— Niin, — sopersi hän, — vai teetä, hyvä on, laskehan pöydälle.
Mutta auta minua sitten peseytymään ja muuttamaan puhdasta paitaa.
Ja Ivan Iljitsh alkoi peseytyä. Pitäen levähdyslomia, pesi hän kätensä, kasvonsa, puhdisti hampaansa, alkoi sukia hiuksiaan ja katsahti peiliin. Häntä hirvitti, — hirvitti varsinkin se, kun hiukset niin litistyivät vasten kalpeata otsaa.
Kun hänelle muutettiin paitaa, tiesi hän, että hänestä on tuntuva vielä hirveämmälle, jos hän katsahtaa ruumiiseensa, eikä sentähden itseensä katsonut. Vihdoin oli kaikki tehty. Hän puki yllensä yöviitan, kääriytyi vaippaan ja istahti nojatuoliin teen ääreen. Hetken tunsi hän itsensä virkeäksi, mutta heti kun rupesi juomaan teetä, tuntui sama maku suussa, sama kipu kyljessä. Hän joi väkisten lasinsa pohjaan ja paneutui taas maata, oikaisten jalkansa suoriksi. Hän paneutui maata ja päästi Pjotrin luotaan.
Yhtä ja samaa. Milloin välkähtää toivon pisara, milloin kuohahtaa epätoivon meri, ja yhä vain jäytää, jäytää tuska ja kipu, ja jokainen hetki on toinen-toisensa kaltainen. Yksikseen on kauhean tuskallista olla, tekee mieli kutsua joku luokseen, mutta hän tietää edeltäpäin, että toisten läsnäollessa on vielä tukalampi. "Jospa saisi jälleen vaikka morfiinia, jotta voisi unhoittaa kaiken surkeuden. Annas kun sanon tohtorille, että hän keksisi vielä jotain tehoavaa. Sillä näin on ihan mahdotonta!"
Siten vietti hän pari tuntia. Mutta silloin kilahti soitto etehisessä. "Oi jospa se olisi tohtori!" Aivan oikein, tohtori se oli, nuorekas, reipas, lihavahko, iloinen herrasmies, jolla olivat sellaiset kasvojenilmeet kuin olisi hän tahtonut sanoa — että mitä te siellä tyhjää säikähditte, kyllä me heti teille kaikki laitamme. Tohtori tietää vallan hyvin, ettei tällaisen naaman näyttäminen täällä kelpaa, mutta hän on nyt kerran sen ijäkseen päällensä pukenut eikä voi sitä pois riistää — aivan kuin ihminen, joka jo aamulla on pukeutunut hännystakkiin ja ajelee vierailuilla koko päivän.
Tohtori hieroo käsiään reippaana ja luottamusta-herättävänä.
— Minulla on kylmä. Siellä on raikas pakkanen ulkona. Antakaahan jahka ensin lämmittelen, — sanoo hän, kasvoillaan sellainen ilme että kunhan tässä vähän ehtii lämmetä, niin kyllä hän sitten muka heti laittaa asiat kuntoon.
— No, kuinkas nyt on? kysyy hän sitten.
Ivan Iljitsh tuntee, että tohtorin oikeastaan tekee mieli kysyä että "kuinkas nyt hurisee?" mutta että hänkin tuntee, ettei niin kehtaa sanoa, ja sentähden vain kysyy: "kuinka olette yönne maannut?"
Ivan Iljitsh katsoo tohtoriin ikäänkuin aikoen kysyä: