— Niin, eihän hän tottele eikä ota lääkkeitä aikoinaan. Ja varsinkin paneutuu hän maata sellaiseen asentoon, joka on hänelle varmaankin vahingollista, — jalat ylöspäin.
Ja hän kertoi, kuinka hänen miehensä toimittaa Gerasimin pitelemään jalkojaan ylhäällä.
Tohtori hymyili lempeän-halveksivasti: "Mitäpäs sille taitaa että nuo sairaat toisinaan keksivät moisia tuhmuuksia, mutta heille voi antaa anteeksi."
Kun tutkimus oli loppunut, katsoi tohtori kelloansa ja silloin Praskovja Fjodorovna selitti miehellensä, että tahtokoonpa tämä tahi ei, mutta nyt hän on kutsunut kuuluisaa tohtoria heillä käymään, ja he tulevat yhdessä tämän Mihail Davidovitshin kanssa — niin nimitettiin jokapäiväistä tohtoria — tutkimaan ja tuomitsemaan sairaan tilaa.
— Älä sinä nyt enää huoli vastustella. Minä teen sen itseni tähden, — sanoi hän ivallisesti, antaen tuntea että hän tekee kaiken miehensä takia, joten ei tällä ole oikeutta sitä häneltä kieltää. Sairas oli vaiti ja rypisti otsaansa. Hän tunsi että tuo valhe, joka häntä ympäröitsi, oli niin sekasotkuinen, että oli enää vaikea mitään erottaa.
Kaiken, mikä miestä koski, oli vaimo tekevinään ainoastaan itsensä tähden, ja niin hän todella tekikin, mutta puheessaan toi hän sen esiin sillä tavalla, että toisen täytyi saada asiasta aivan päinvastainen käsitys.
Kello 1/2 12 päivällä saapui todella kuuluisa tohtori taloon. Jälleen pantiin toimeen kuulostuksia ja tärkeitä keskusteluita sekä läsnä että toisessa huoneessa, ja kyselmyksiä ja vastauksia yhtä merkitsevin naamoin kuin ennenkin — niin että jälleen tuon todellisen elämän- ja kuolemantutkimuksen asemesta, mikä potilaalle nyt olisi ollut tärkeintä, syntyi kysymys munaskuista ja umpisuolesta, jotka olivat jotenkin nousseet kapinaan, jota kukistamaan nyt ryhtyivät molemmat tohtorit saadaksensa ne muka taas järjestykseensä.
Kuuluisa tohtori lausui hyvästit vakavan, mutta ei toivottoman näköisenä. Arkaan kysymykseen, jonka Ivan Iljitsh häneen kohotetuin, kauhusta ja toivosta välkkyvin silmin teki, että: onko mahdollisuutta terveeksi tulemiseen? — vastasi hän, ettei tietysti takuuseen voi mennä, mutta että mahdollisuus on olemassa. Toivon katse, jolla Ivan Iljitsh seurasi tohtoria tämän poislähtiessä, oli niin sääliä-herättävä, että Praskovja Fjodorovna sen nähdessään vielä tyrskähti itkuunkin poistuessaan toiseen huoneeseen maksaaksensa palkkion kuuluisalle tohtorille.
Sitä hengen korkenemusta, minkä tohtori toivon-herätyksellään oli aikaansaanut, ei kuitenkaan kauvan kestänyt. Siinä oli jälleen sama huone, samat taulut, uutimet, seinäpaperit, rohtopullot — ja sama, oma kolottava, kärsivä ruumis. Ja Ivan Iljitsh alkoi voihkia, kunnes hänelle tehtiin sisäänruiskutus, jolloin hän vaipui unenhorroksiin.
Kun hän taas tointui, oli jo alkanut hämärtää — ja hänelle kannettiin päivällisruoka eteen. Vaivoin sai hän syödyksi lientä, ja sitten oli kaikki taas kuin ennenkin, ja edessä pitkä, ikävä yö.