Päivällisen jälkeen kello 7 astui hänen huoneeseensa Praskovja Fjodorovna, puettuna ikäänkuin iltamaan, paksut rinnat piukalle kiristettyinä ja puuderin jälkiä kasvoillaan. Hän oli jo aamulla muistuttanut miehelleen heidän lähdöstään teatteriin sinä iltana. Oli näet Sarah Bernhardtin vierailunäytäntö, ja heillä oli tilattuna aitio, jonka Ivan Iljitsh oli ennen kehoittanut hankkimaan. Nyt oli hän sen unhoittanut, ja puolisonsa puku häntä loukkasi. Mutta hän salasi loukkautumisensa, koska muisti itse tyrkyttäneensä heitä hankkimaan aition ja menemään sinne sentähden, että teatterissa-käynti oli lapsille kasvattavaa ja tuotti esteettistä nautintoa.
Itsetyytyväisenä, mutta hiukan kuin syyllisenä astui Praskovja Fjodorovna nyt sisään. Hän istahti miehensä vuoteen viereen, tiedusti hänen terveyttään, tehden sen, kuten sairaasta näytti, vain kysyäkseen eikä suinkaan saadakseen tietää, sillä hän tiesi hyvin ettei ollut mitään uutta kuultavaa, ja alkoi selittää, ettei hän mitenkään tahtoisi mennä teatteriin, vaan koska aitio kerran on ostettu ja koska sinne menevät myös Helena ja tytär ynnä tyttären sulhanen, tuomari Petrishtshev, niin on mahdotonta päästää heitä yksikseen. Tietysti olisi hänen paljon hauskempi jäädä istumaan tänne miehensä kanssa! Kunpa tämä nyt vain hänen poissaollessaan tekisi tohtorin määräysten mukaan!
— Niin, ja Fjodor Dmitrievitsh (sulhanen) haluaisi myös tulla tänne sisään. Saapiko hän tulla? Ja Liisa myös?
— Tulkoot vain.
Tytär astui sisään juhlapukimessa, yläruumis kokonaan paljastettuna, tuo nuori ruumis, joka niin tuotti potilaalle kärsimystä. Mutta hän oli sen pannut tahallaan näytteille.
Kuinka hän olikaan terve ja voimaa-uhkuva, kuinka hän olikaan rakastuksissaan sulhaseensa ja vihasi tautia, kärsimystä ja kuolemaa, jotka häiritsivät hänen onneansa!
Myös Fjodor Dmitrievitsh astui sisään, puettuna hännystakkiin, tukka käherrettynä à la Capoul, pitkä, jäntevä kaula tiiviisti valkoiseen kaulukseen kiristettynä, äärettömän avara hohtavan-valkoinen rintamus pullollaan, ja vankat koivet ahtaisiin, mustiin housuihin pujotettuina. Tätä komeutta lisäsi vielä yksi käteen pinnistetty valkohansikas ynnä kokoonlaskettava silkkihattu kainalossa.
Heidän perässään kyhni sisään huomaamatta myös kimnastipoikanen, yllään uutukainen univormu, hänkin poloinen hansikkaat-käsissään sekä kauheat sinelmät silmäin alla, joiden merkityksen Ivan Iljitsh tiesi. Poika oli aina ollut isänsä mielestä surkuteltava olento. Hänen säikähtyneessä ja kipua-tajuavassa katseessaan oli jotain hirvittävää. Paitsi Gerasimia osasi Ivan Iljitshin mielestä yksin Volodja häntä ymmärtää ja sääliä.
Kaikki istuutuivat ja tiedustivat jälleen potilaan terveyttä. Syntyi äänettömyys. Liisa kysäsi äidiltään teatteri-kiikaria, jonka johdosta syntyi heidän välillään kiistelyä siitä, kuka sen oli korjannut ja minne. Tämä aikaansai ikävän mielialan huoneessa.
Fjodor Dmitrievitsh kysyi Ivan Iljitshiltä, oliko tämä koskaan nähnyt Sarah Bernhardtia. Ivan Iljitsh ei ensin käsittänyt, mitä häneltä kysyttiin, vaan vastasi sitten: "ei, olettekos te jo hänet nähnyt?"