— Eipä ne lääkärit sitä voineet päättää. Tai kyllähän ne sitä päättelivät, mutta eri tavalla. Kun minä hänet viimeisen kerran näin, niin minusta näytti, että hän paranee.
— Mutta minulla ei ole tullut hänen luonaan käyntiä pääsiäisestä saakka, vaikka aina olen aikonut.
— Olikos hän kuinka varoissa?
— Taisi vaimolla olla jonkun vähän, mutta ei sitä paljon ole.
— Kyllä tästä täytyy sinne ajaa. Kauhean kaukana ne vain asuvat!
— Niin — teiltä. Teiltä pitäen on kaikki kaukana.
— Sinä se et näy voivan anteeksiantaa, että minä asun joen takana, — sanoi Shebekille hymyillen Pjotr Ivanovitsh. Ja sitten alettiin puhua kaupungin välimatkojen etäisyyksistä, jonka jälkeen herrat taas läksivät istuntoon.
Paitsi keskusteluita mahdollisista viranmuutoksista, jotka voivat aiheutua tästä kuolemasta, herätti itse kuolemantapaus kaikissa, jotka siitä kuulivat, kuten tavallisesti, ilon tunteen siitä, että kuollut oli juuri hän enkä minä.
"Kas vaan! se mies poistui, mutta minun aikani ei vielä ole tullut", niin ajatteli tai tunsi jokainen sielussaan. Läheiset tuttavat taas, niinkutsutut Ivan Iljitshin ystävät, tulivat tämän ohessa väkinäisesti ajatelleeksi myös sitä, että nyt heidän oli pakko suorittaa nuot sangen ikävät säädyllisyyden vaatimukset — ajaa sielumessuun sekä sitten käydä valittamassa surua leskelle.
Kaikista likeisimmät olivat Fjodor Vasiljevitsh ja Pjotr Ivanovitsh.