Pjotr Ivanovitsh oli tutkinut oikeustiedettä yhdessä Ivan Iljitshin kanssa ja katsoi itsensä olevan melkein kiitollisuudenvelassa vainajaa kohtaan.
Ilmoitettuaan päivällisen jälkeen vaimolleen Ivan Iljitshin kuolemasta sekä ajatuksensa lankonsa mahdollisesta siirtämisestä heidän piirikuntaansa, puki Pjotr Ivanovitsh yllensä hännystakin ja, päivällislepoa nauttimatta, läksi ajamaan suoraapäätä vainajan asunnolle.
Ivan Iljitshin asunnon portilla seisoivat jo ennestään eräät vaunut ja kaksi ajuria. Alhaalla etehisessä oli vaatenaulamon viereen seinään kiinnitetty hopeakuteinen ruumisarkunkansi tupsuineen ja kultanauhoineen. Kaksi mustiinpuettua naista oli juuri riisumassa turkkeja. Toinen oli Ivan Iljitshin sisar, tuttu, toinen oli tuntematon. Pjotr Ivanovitshin toveri Shvarz oli juuri tulossa yläkerroksesta, mutta ylimmäiseltä portaalta huomattuaan tulijan, pysähtyi ja vilkutti hänelle silmää ikäänkuin sanoen: "tuhmasti se Ivan Iljitsh asiansa toimitti; toisellaisia miehiä me olemme sinun kanssasi".
Shvarzin kasvot englantilaisine poskipartoineen sekä koko tuo laiha hännystakkiin kiedottu olento näyttivät, kuten aina, hienon-juhlallisilta, ja tämä juhlallisuus, joka aina oli sodassa Shvarzin leikillistä luontoa vastaan, tuntui tällä kertaa vielä purevammalta. Niin ainakin ajatteli Pjotr Ivanovitsh.
Pjotr Ivanovitsh päästi naiset edellensä ja seurasi itse vitkaan heidän perässään portaille. Shvarz ei huolinut tulla alas, vaan jäi yläkerrokseen, ja Pjotr Ivanovitsh älysi, miksi hän näin teki: hän, silminnähtävästi, tahtoi neuvotella siitä, missä nykyään sopisi ruuvia pelata. Naiset menivät ylös portaita lesken puolelle, mutta Shvarz seisoi paksut huulet vakavasti yhteen-puristettuina ja viittasi leikkivällä katseellaan sekä kulmakarvojensa liikkeellä Pjotr Ivanovitshia menemään oikealle, vainajan huoneeseen.
Pjotr Ivanovitsh astui sisään, kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, neuvottomana siitä, mitä hänellä siellä on tekemistä. Yhden asian hän tiesi, nimittäin ettei tällaisissa tilaisuuksissa ole koskaan haitaksi ristinmerkin-tekeminen. Sen suhteen, että tarvitsiko tämän ohessa myös kumarrella, ei hän ollut kokonaan varma ja valitsi sentähden keskitien, joten hän siis huoneeseen astuttuaan alkoi tehdä ristinmerkkejä ja samalla hiukan kuin kumarrella. Mikäli kätten ja pään liikkeet sallivat, tarkasteli hän myös samalla huonetta, johon oli tullut. Kaksi nuorta miestä, jotka nähtävästi olivat vainajan veljenpoikia ja joista toinen oli kimnasisti, läksi ristinmerkkejä tehden ulos huoneesta. Vanha mummo seisoi liikkumattomana, ja eräs nainen, jonka kulmakarvat olivat kummallisesti kohoksissa, puheli hänelle jotakin kuiskuttaen korvaan. Reippaan ja päättäväisen näköinen kirkonpalvelija, jonka yllä oli lievetakki, luki jotakin ääneen, kasvoillansa sellainen ilme, joka ei siedä vastaväitöstä; talouspalvelija Gerasim kulki varpaisillaan Pjotr Ivanovitshin editse ja ripotteli jotakin pitkin lattiaa. Tämän nähtyään tunsi Pjotr Ivanovitsh heti sieramissaan hienon ruumiinhajun. Viimeksi täällä käydessään oli Pjotr Ivanovitsh nähnyt mainitun talonpoikaispalvelijan herran huoneessa; hän oli ollut hänen hoitajanansa, ja Ivan Iljitsh oli hänestä erikoisen paljon pitänyt. Pjotr Ivanovitsh jatkoi yhä ristinmerkintekoaan ja keveitä kumartelujaan — keskisuuntaan arkun, kirkonpalvelijan ja nurkkapöydällä-olevien pyhäinkuvien välillä. Vasta sitten kun tämä käsin-toimitettu ristimisliike alkoi tuntua liiaksi pitkäveteiseltä, herkesi hän ja rupesi katselemaan kuollutta.
Kuollut lepäsi, kuten kuolleet aina lepäävät, omituisen raskaasti, vainajain tapaan, jähmettyneet jäsenet uponneina arkun sisuksiin ja pää ikuiseen uneen vaipuneena tyynyä vasten. Niinkuin kuolleilla tavallisesti, niin oli tälläkin vahankeltaisena paistava otsa kaljuine sisäänpainuneine ohimoineen ja terävästi törröttävä nenä, joka oli kuin litistynyt ylähuulta vasten. Hän oli paljon muuttunut ja laihtunut siitä asti kuin Pjotr Ivanovitsh viimeksi hänet oli nähnyt, mutta, kuten kaikilla kuolleilla, olivat hänen kasvonsa kauniimmat ja sisältörikkaammat kuin eläessä. Kasvoilla oli näet sellainen ilme, että se, mikä oli tehtävä, on nyt tehty, ja tehty perusteellisesti. Sitäpaitsi oli tässä ilmeessä vielä ikäänkuin nuhde tai muistutus eläville. Tämä muistutus näytti tosin Pjotr Ivanovitshista sopimattomalta tai ainakin sellaiselta, mikä ei häntä koskenut. Hänestä alkoi tuntua vähän tukalalta, ja sentähden Pjotr Ivanovitsh vielä kerran kiireesti teki ristinmerkin ja, kuten hänestä näytti, liian hätäisesti ja epäsäädyllisesti kääntyi poispäin sekä meni ovelle. Shvarz odotti häntä läpikulkuhuoneessa seisten sääret-hajallaan, hypistellen molemmilla käsillään silinterihattuaan selkänsä takana. Yksi ainoa silmäys Shvarzin leikilliseen, sileänpuhtoiseen ja hienostuneeseen olentoon sai Pjotr Ivanovitshin tointumaan. Hän ymmärsi että Shvarz osasi asettua yläpuolelle tätä kaikkea antautumatta masentavain vaikutusten alaiseksi. Jo hänen pelkkä näkönsä sanoi: tämä satunnainen Ivan Iljitshin sielumessu ei millään muotoa voi antaa kylliksi aihetta häiritsemään entistä järjestystä, toisin sanoen: ettei mikään voi estää näilläkin iltoina kopahuttamasta korttipakkaa ja hajoittamasta sitä samaan aikaan, kun palvelija sytyttää neljä kokonaista kynttilää vainajan arkun ääreen; ylipäänsä sanoen: ettei ole mitään perustusta otaksumiseen, jotta tämä välikohtaus voisi häiritä meitä viettämästä hauskaa iltaa ihan jo tänään. Hän sanoikin tämän kuiskaamalla ohikulkevan Pjotr Ivanovitshin korvaan, esittäen että kokoonnuttaisiin yhteen Fjodor Vasiljevitshin luona. Mutta nähtävästi ei kohtalo ollut sallinut Pjotr Ivanovitshin pelata ruuvia vielä tänä iltana. Praskovja Fjodorovna, lyhyt ja ihrainen nainen, joka huolimatta kaikista hoikentamisyrityksistään, hartioista alaspäin kuitenkin oli kamalanlihava, ja joka nyt oli mustiin-puettu ja päätään myöten harsokankaalla peitetty, ja jonka kulmakarvat olivat yhtä kummallisesti koholle kiskotut kuin sen naisen, joka seisoi vastapäätä arkkua, astui näet nyt esiin sisäsuojistaan muiden naisten seurassa ja saatettuaan heidät vainajan ovelle, sanoi: "Sielumessu alkaa aivan heti, tehkää hyvin ja astukaa sisään."
Shvarz vastasi tähän esitykseen epämääräisellä kumarruksella silminnähtävästi siihen suostumatta tai sitä luotaan torjumatta, mutta Praskovja Fjodorovna, joka samalla tunsi Pjotr Ivanovitshin, huokasi, astui ihan kiinni häneen, otti häntä kädestä ja sanoi: "minä tiedän että olitte Ivan Iljitshin tosiystävä"… ja katsahti häneen odottaen häneltä sanojansa vastaavaa toimintaa. Pjotr Ivanovitsh ymmärsi, että samoin kuin hänen äsken oli täytynyt tehdä ristinmerkki, samoin hänen nytkin täytyi puristaa kättä, huokaista ja sanoa: "uskokaa minua!" Ja niin hän tekikin. Ja tehtyään sen, hän tunsi että tulos oli se toivottu, nimittäin että sekä hän että leski molemmat tunsivat itsensä liikutetuiksi.
— Mennäänpäs tuonne vähän syrjään tässä odottaessa, minulla on teille puhuttavaa, — sanoi leski. — Ojentakaa minulle kätenne.
Pjotr Ivanovitsh tarjosi kätensä ja he suuntasivat askeleensa sisähuoneisiin kulkien sivu Shvarzin, joka surullisesti iski silmää Pjotr Ivanovitshille.