"Voi sun ruuvinpelaajaa! Mutta älä pane pahaksesi, jos otamme toisen osakkaan. Ja voi sitä pelata viiteen vieraankin kanssa, kun erota halunnet", puhui hänen leikkivä katseensa.
Pjotr Ivanovitsh huokasi vielä syvemmin ja surullisemmin, ja Praskovja Fjodorovna puristi kiitollisena hänen kättään. Astuttuaan sisään ruusunpunaisella kretongilla verhottuun rouvan vieraskammioon, jossa paloi himmeä lamppu, istuutuivat he pöydän ääreen: rouva pehmoiseen sohvaan, Pjotr Ivanovitsh taas matalalle vieteri jakkaralle, joka pahasti painahti hänen istuutumisestaan. Praskovja Fjodorovna oli tosin aikonut varottaa häntä tästä istuimesta sekä neuvoa toiseen, mutta hän huomasi, ettei tällainen varottaminen oikein sopinut hänen asemassaan ja jätti siis sen tekemättä. Istahtaessaan tälle istuimelle, muisti Pjotr Ivanovitsh, kuinka Ivan Iljitsh oli koristuttanut tätä vierashuonetta vieläpä neuvotellut juuri hänen kanssaan tästä samasta ruusunpunaisesta kretonkikankaasta, jossa oli viheriäisiä lehtiä. Pyrkiessään sohvaan istumaan ja kulkiessaan pöydän sivu (koko vierashuone oli muutoinkin ahdettu täyteen huonekaluja ja pikkukapineita) tartutti leski mustan pääharsonsa liepeen pöydän uurteeseen, ja kun Pjotr Ivanovitsh kohousi päästääkseen sitä irti, niin alkoi hänen istuinjakkaransa, painonsa alta vapautuneena, kovasti pompahdella ja töykkiä häntä.
Leski kiiruhti itse irroittamaan harsoansa ja Pjotr Ivanovitsh istuutui jälleen pakoittaen kapinoitsevan jakkaran painumaan allensa. Mutta leski ei saanutkaan harsoansa kokonaan irti, ja Pjotr Ivanovitsh hypähti jälleen ylös, ja taas nousi jakkara kapinaan, vieläpä pahasti raksahti. Kun tästä kaikesta vihdoin oli selviydytty, vetäsi leski puhtaan batisti-nenäliinan taskustaan ja rupesi itkemään. Pjotr Ivanovitshia taas kovasti tympäsi tämä harsojuttu ja taistelu vieterijakkaran kanssa, ja hän istui paikallaan otsa-rypyssä. Tästä kiusallisesta asemasta teki lopun Sokolov, Ivan Iljitshin pöytäpalvelua, ilmoittaen että se paikka hautausmaalla, jonka Praskovja Fjodorovna oli määrännyt, tulee maksamaan 200 ruplaa. Leski herkesi itkemästä ja, luoden uhrin katseen Pjotr Ivanovitshiin, sanoi ranskaksi, että hänen on sangen raskasta olla. Pjotr Ivanovitsh teki äänettömän liikkeen merkiksi että hän uskoi asian olevan juuri niin kuin toinen vakuutti.
— Olkaa hyvä ja tupakoikaa, — sanoi rouva jalomielisellä ja samalla masentuneella äänellä, ja ryhtyi Sokolovin kanssa neuvottelemaan hautauspaikan hinnasta.
Pjotr Ivanovitsh kuuli siinä tupakoidessaan, kuinka leski hyvin seikkaperäisesti tiedusteli maan eri hintoja ja määritteli sitä, mikä oli otettava. Sitäpaitsi, ratkaistuaan hautausasian, ryhtyi hän toimenpiteisiin myös laulajain hankkimiseksi. Sokolov poistui.
— Niinkuin näette, olen aina vain itse työssä ja toimessa, — selitti leski Pjotr Ivanovitshille, siirtäen pöydällä olevat albumit toiselle laidalle, ja huomattuaan että paperossintuhka uhkasi pöytää, työnsi kursailematta tuhkakupin Pjotr Ivanovitshin eteen sekä virkahti: pitäisin teeskentelynä, jos sanoisin, etten muka surun tautta voi hoitaa käytännöllisiä asioita. Päinvastoin, jos mikään voi minua — en sano: lohduttaa… vaan haihduttaa mielipahastani, niin on se huolenpito miesvainajastani. — Hän vetäsi jälleen nenäliinansa esiin aivan kuin varustautuakseen itkemään, mutta sitten hän äkisti, ikäänkuin hilliten itsensä, karisti haikeuden päähänsä ja rupesi puhumaan levollisesti.
— Minulla on, tottapuhuen, teille asiaa.
Pjotr Ivanovitsh kumarsi antamatta kuitenkaan perään jakkaran vietereille, jotka pyrkivät hänen allansa pompahtelemaan.
— Viimeisinä päivinä oli miehelläni kovat kärsimykset.
— Niinkö tosiaan? — kysyi Pjotr Ivanovitsh.