— Oh, ihan kauheat! Viimeiset ei ainoastaan minuutit, vaan tuntikaudet hän lakkaamatta huusi. Kolme vuorokautta yhteenperään hän ääntään muuttamatta huusi. Se oli ihan sietämätöntä kuultavaa, enkä käsitä, kuinka minä sen kestin, sillä kolmen oven läpi se huuto kuului. Voi hyvä-isä, mitä minun täytyi kestää!
— Ja oliko hän todella tajullaan? — kysyi Pjotr Ivanovitsh.
— Oli kyllä, — sopersi leski, — ihan viimehetkeen asti. Hän hyvästeli meidät neljännestuntia ennen kuolemaansa ja käski sitten viedä Volodjan ulos.
Ajatus kärsivästä miehestä, jonka kanssa oli ollut niin likeinen tuttava ja jonka muisti iloisesta koulupojasta saakka ja sitten oli nähnyt täysikäisenä kortinpelaajana, kauhistutti Pjotr Ivanovitshia, ja häntä iljetti sekä oma että tuon naisen teeskentely. Hän oli jälleen näkevinään tuon vahankeltaisen otsan, tuon huulta vasten lytistyneen nenän, ja häntä kauhistutti oma itsensä.
"Kolmen vuorokauden julmat kärsimykset ja sitten kuolema! Tämähän voi millä hetkellä tahansa tapahtua minullekin", ajatteli hän, ja hänestä tuntui silmänräpäyksen hetken hirveältä. Mutta sitten heti, hän ei itsekään tiennyt miten, tuli hänelle avuksi arkipäiväinen ajatus että tämähän olikin tapahtunut Ivan Iljitshille eikä hänelle, ja ettei tätä tarvitse tapahtua hänelle ja ettei sitä hänelle toki voikkaan tapahtua. Ja että, jos niin ajattelee, hän suotta antautuu synkkiin mielialoihin, jota ei pidä tehdä, ja josta hän oli varoituksen lukenut Shvarzin kasvoista. Näin harkittuaan omia mietteitään, rauhoittui Pjotr Ivanovitsh ja rupesi mielenkiinnolla tiedustelemaan yksityiskohtia Ivan Iljitshin viime hetkiltä, aivan kuin kuolema olisi ollut sellainen sattuma, joka oli ominaista ainoastaan Ivan Iljitshille, mutta ei laisinkaan kuulunut hänelle itselleen.
Kaikellaisten yksityiskohtaisten keskustelujen jälkeen vainajan kokemista ruumiillisista kärsimyksistä, jotka todella olivat olleet kauheat, ja joista Pjotr Ivanovitsh sai tietää ainoastaan sen kautta, että vainajan tuskat olivat vaikuttaneet Praskovja Fjodorovnan hermoihin, näki leski vihdoinkin tarpeelliseksi siirtyä puhumaan asiastansa.
— Ah, Pjotr Ivanovitsh, kuinka tämä tuntuu raskaalta, niin kauhean, niin kauhean raskaalta! — ja hän rupesi jälleen itkemään.
Pjotr Ivanovitsh huokasi ja odotti, milloin leski niistää nenänsä puhtaaksi. Kun tämä sitten oli niistänyt, sanoi toinen: "otan osaa suruunne", ja leski rupesi jälleen puhelemaan ja sai lopulta lausutuksi sen, mikä nähtävästi olikin hänen pääasianaan, nimittäin: kuinka tällaisessa miehen kuolemantapauksessa voisi saada rahoja kruunulta. Leski sovitti sanansa niin, ikäänkuin olisi Pjotr Ivanovitshilta kysynyt neuvoa eläkkeen suhteen, mutta tämä huomasi, että hän jo pienimpiin yksityisseikkoihin saakka tiesi senkin mitä Pjotr Ivanovitsh ei tiennyt, nimittäin kaiken sen, mitä saattoi kiskoa kruunulta tämän kuolemantapauksen perusteella. Mutta hän tahtoi tietää: eikö jollakin keinoin voisi kiskoa vieläkin enemmän rahoja? Pjotr Ivanovitsh koetti keksiä sellaista keinoa, mutta kotvan mietittyään asiaa, sekä säädyllisyydestä hiukan haukuskeltuaan hallitusta sen kitsaudesta, sanoi että tuskinpa oli mahdollista saada enempää. Silloin leski huoahti ja rupesi nähtävästi miettimään, millä keinoin päästä erilleen vieraastaan. Tämä ymmärsi yskän, sammutti paperossinsa, nousi ylös, puristi rouvan kättä ja läksi etehiseen.
Ruokasalissa, jossa vielä käydä naksutti seinäkello, josta isäntävainaja oli paljon pitänyt ostettuaan sen kerran jostain romukaupasta, kohtasi Pjotr Ivanovitsh papin sekä muutamia tuttavia, jotka olivat saapuneet sielumessuun. Siellä näki hän myös entuudesta hänelle tutun kauniin neidin, Ivan Iljitshin tyttären. Hänkin oli kokonaan mustiinpuettu ja hänen hoikka vartalonsa näytti nyt vielä hoikemmalta. Hän oli synkän, päättäväisen, melkeinpä vihaisen näköinen ja vastasi Pjotr Ivanovitshin kumarrukseen aivan kuin tämä olisi ollut jotenkin syyllinen hänen edessään. Tyttären takana seisoi yhtä loukkautuneen näköisenä Pjotr Ivanovitshille tuttu rikas nuorimies, tutkintotuomari, neidin sulhanen, kuten hänelle oli sanottu. Hän kumarsi tälle veltosti aikeessa mennä kuolleen huoneeseen, kun samalla portaiden alapäästä astui näkyviin nuori kimnasistipoika, joka oli tavattomasti Ivan Iljitshin näköinen. Se oli kuin ilmetty Ivan Iljitsh pikkupoikana, siihen aikaan kun he Pjotr Ivanovitshin kanssa kävivät koulua. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja näöltään sellaiset kuin on tavallisesti 13-14 vuotisilla paheellisilla pojilla. Huomattuaan Pjotr Ivanovitshin, alkoi poika häpeissään virnistellä. Pjotr Ivanovitsh nyökäytti hänelle päätään ja astui sisään kuolleen huoneeseen. Sielumessu alkoi — kynttilöineen, huokauksineen, suitsutuksineen, kyyneleineen ja asiaankuuluvine itkuntillityksineen. Pjotr Ivanovitsh seisoi otsa-rypyssä tuijottaen omiin jalkoihinsa. Hän ei kertaakaan katsahtanut ruumiiseen ja pysyi loppuun asti jäykkänä mieleltään sekä läksi ensimmäisinä pois. Etehisessä ei hän vielä ketään nähnyt, mutta Gerasim, tuo nuori talonpoika, kiiruhti hänen jälkeensä vainajan huoneesta, hapuili väkevillä käsillään läpi kaikki päällysvaatteet löytääkseen Pjotr Ivanovitshin turkin sekä auttoi sen sitten hänen ylleen.
— Miltäs nyt tuntuu, veli Gerasim, — virkkoi Pjotr Ivanovitsh jotakin sanoakseen. — Onko ikävä?