— Minkäpäs Jumalan tahdolle taitaa, kaikkihan tästä kerran sinne mennään, — sanoi Gerasim näyttäen valkoiset, täyteläiset talonpoikaishampaansa ja, kuten ihminen lisääntyneen työn touhussa, työnsi sukkelasti oven auki, huusi ajajaa, istutti Pjotr Ivanovitshin vaunuihin ja hypähti takaisin portaille ikäänkuin miettien, mitä vielä olisi tehtävää.
Pjotr Ivanovitshista tuntui hyvälle hengittää raitista ilmaa suitsutussavun, ruumiintuoksun ja karboolihapon hajun jälkeen.
— Mihin käskette ajaa? — kysyi ajuri.
— Eihän tuo ole myöhä. Poikkean tästä vielä Fjodor Vasiljevitshin luo.
Ja sinne Pjotr Ivanovitsh ajoi ja tapasi todellakin toverinsa lopettelemassa 1:stä robberttiaan, joten hänen oli vallan mukava saapua viidenneksi.
II.
Ivan Iljitshin elämänkertomus on mitä yksinkertaisin ja tavallisin, ja samalla mitä kamalin.
Hän kuoli 45 vuotiaana ollessaan Ylioikeuston jäsen. Hänen isänsä oli virkamies, joka eri hallintoaloilla ja osastoilla Pietarissa oli suorittanut sen virkauran, mikä viepi ihmiset siihen asemaan, ettei heitä, vaikkakin selvästi näkyy, etteivät kelpaa täyttämään minkäänlaista todellista velvollisuutta, pitkällisen entisen palveluksensa nojalla kuitenkaan voida potkia pois ja jotka sentähden aina saavat keksittyjä tyhjäntoimittaja-virkoja hyvillä palkoilla — aina 6:sta 10:een tuhanteen ruplaan, joilla he sitten elelevät vanhuuden päiviin saakka.
Sellainen oli salaneuvos Ilja Jefimovitsh Golovin, kaikenkaltaisten tarpeettomien laitosten tarpeeton jäsen.
Hänellä oli kolme poikaa ja Ivan Iljitsh oli niistä ikäjärjestyksessä toinen. Vanhin oli suorittanut samallaisen loistouran kuin isäkin, vaikka vain toisella hallinnonalalla, ja lähestyi jo sitä virka-ikää, jolloin tuo ansaitsematon palkankorotus saadaan. Kolmas poika oli onnenhylkiö. Eri aloilla palvellen oli hän joka-paikassa turmellut asiansa ja palveli nyt rautatiellä, ja sekä isä että veljet ja varsinkaan heidän vaimonsa eivät halunneet tavata häntä eivätkä ilman välttämättömintä pakkoa pitäneet velvollisuutenaan edes muistaa hänen olemassaoloaan. Sisar oli naimisissa parooni Grefin kanssa, joka oli samallainen pietarilainen virkamies kuin hänen appensakin. Ivan Iljitsh oli le phenix de la famille, niinkuin ranskaksi sanottiin. Hän ei ollut niin kylmäkiskoinen eikä täsmällinen kuin vanhin veli eikä niin kykenemätön kuin nuorin veli. Hän oli heidän keskiväliltään — älykäs, vilkas, miellyttävä ja seurataitoinen mies. Hän oli saanut koulukasvatuksensa yhdessä nuorimman veljen kanssa oikeustiedetten alalla. Nuorin veli ei päässyt koulua läpi, vaan karkoitettiin 5:nneltä luokalta. Ivan Iljitsh taas suoritti koulukurssinsa hyvin. Lakitieteissä hän jo silloin oli se, mikä hän oli sittemmin koko elämänsä ajan: kyvykäs, hilpeän hyväntahtoinen, ihmisystävällinen mies, joka kuitenkin tunnollisesti täytti sen, minkä piti velvollisuutenaan, ja velvollisuutenaan hän taas piti kaikkea sitä, mitä muutkin korkeammassa asemassa olevat henkilöt sinä pitivät. Hän ei ollut mikään suosionetsiskelijä ei poikana eikä sitten täytenä miehenä, vaan hänessä oli nuoruudestaan saakka se ominaisuus että hän, kuten kärpänen valoa kohti, pyrki korkeammassa asemassa olevien ihmisten piiriin, omisti itselleen heidän käytöstapojaan, heidän elämänkatsomuksiaan ja rakenteli ystävällisiä suhteita heidän kanssaan. Kaikki lapsuuden ja nuoruuden huvitukset vierivät hänen ohitsensa tuntuvia jälkiä jättämättä, hän saattoi kyllä antautua herkkätunteisuuden ja kunnianhimon valtaan ja lopuksi, ylemmissä piireissä, vapaamielisyydenkin valtaan, mutta kaikki pysähtyi määrättyihin rajoihin, jotka hänen vaistonsa hänelle varmasti osoitti.