Koulu-aikoinaan oli hän tullut tehneeksi tekoja, jotka hänestä ennen näyttivät sangen törkeiltä ja pakoittivat häntä inhoamaan omaa itseään sinä aikana kuin hän ne teki, mutta perästäpäin huomattuaan että samallaisia tekoja olivat tehneet myös ylempänä-seisovat henkilöt pitämättä niitä rumina, hän ne täydellisesti unhoitti, jos kohta ei vieläkään pitänyt niitä kauniina, mutta ei vähääkään niitä hävennyt silloin kun sattui ne muistamaan.
Päästyään oikeuskoulusta yhdeksännen arvoluokan päästötodistuksella sekä saatuaan isältään rahat virkapuvun hankkimista varten, tilasi Ivan Iljitsh itselleen vaatteuston Sharmerilta, pääkaupungin hienoimmalta räätäliltä, ripusti kellonvitjoihinsa pienen muistorahan päällekirjoituksella: "respice finem", lausui juhlalliset jäähyväiset prinssille ja johtajalle, söi päivälliset tovereineen Dononilla — jonka jälkeen hän sitten uusmuotisine kapsäkkeineen, liinavaatteilleen, pukuineen, parranajo- ja toalettitarpeineen sekä kantoremmeineen, mitkä kaikki olivat tilatut ja ostetut parhaimmista makasiineista, matkusti sisämaahan, johon isä hänelle oli hankkinut virkamiehen-paikan kuvernöörin kansliassa erityisiä toimenpiteitä varten.
Maaseutukaupunkiin tultuaan loi Ivan Iljitsh heti itselleen yhtä keveän ja miellyttävän aseman kuin mikä hänellä oli ollut koulussakin. Hän hoiti toimensa, yleni aste-asteelta virassaan ja vietti samalla hupaista ja säädyllistä elämää. Toisinaan matkusti hän päällystönsä uskottuna ympäri lääniä esiintyen arvokkaasti sekä ylempiensä että alempiensa seurassa ja täyttäen täsmällisesti ja lahjomattomalla rehellisyydellä, mistä ei voinut olla ylpeilemättä, hänelle uskotut tehtävät, jotka etupäässä koskivat lahkolaisasioita.
Huolimatta nuoresta ijästään ja luontaisesta taipumuksestaan kevyeen iloisuuteen, oli hän virka-asioissa erinomaisen maltillinen, virallinen, vieläpä ankarakin, kun sitävastoin seuraelämän seikoissa hän usein oli leikillinen, sukkelapäinen, aina hyväntuulinen, kohtelias ja tuollainen bon enfant, niinkuin hänestä hänen esimiehensä ja tämän rouva sanoivat, joiden luona hän oli aivan kuin kotonaan.
Oli hänellä täällä maaseutukaupungissa ollessaan myös suhteita erääseen naiseen, joka oli pikiintynyt tähän hiukan keikarimaiseen juristiin; myös oli hän tuttu muutaman muotiompelijattaren kanssa sekä otti osaa juominkeihin kaupunkiinsaapuneiden sivus-adjutanttien mukana, ajelipa toisinaan toverien seurassa laitakaupunginkin kaduille illallisen jälkeen. Esimiehensä vaimoa saattoi hän totella yhtä paljon kuin itse esimiestäkin. Mutta kaikella tällä oli niin ylevä säädyllisyyden leima, ettei siitä mitenkään voinut käyttää rumia sanoja, vaan kaikki sopi tuohon ranskalaiseen lauseparteen: il faut que jeunesse passe. Kaikki nimittäin tapahtui puhtain käsin, puhtaissa paidoissa, huulilla ranskankieliset sanat ja, mikä pääasia, mitä ylhäisimmässä seurapiirissä, joten siis nämät korkeammassa asemassa olevat ihmiset sen itse hyväksyivät. Näin palveli Ivan Iljitsh viisi vuotta, jonka jälkeen hänen virkatoimessaan tapahtui muutos. Ilmestyi nimittäin uusia oikeuslaitoksia, joihin tarvittiin uusia ihmisiä.
Ja Ivan Iljitshistä tuli yksi näitä uusia henkilöitä.
Hänelle tarjottiin tutkintotuomarin virka, ja hän otti sen vastaan, vaikka paikka olikin toisessa läänissä, ja täytyi siis heittää kaikki sukeutuneet suhteet sikseen sekä taas rakentaa uudet uudessa paikassa. Vanhasta paikasta erotessa pitivät ystävät Ivan Iljitshille liikuttavat läksiäiskekkerit, antoivat hänelle muistoksi hopeisen paperossikotelon, ja niin matkusti hän uuteen paikkaansa.
Tutkintotuomarina Ivan Iljitsh oli samallainen comme il faut, säädyllinen mies, joka osasi erottaa virkavelvollisuudet yksityiselämästä ja herätti yleistä kunnioitusta, kuten ennen virkamiehenä erityisiä toimia varten. Itse tutkintotuomarin toimi taas huvitti ja viehätti Ivan Iljitshiä paljon enemmän kuin entinen virkansa. Siinä entisessä virassa oli tosin ollut aika mukavaa, puettuna sharmerilaiseen arkiunivormuun, vapaasti käydä kekkelehtiä sivu vapisevien, vastaanottoa odottelevien anojain ja virkahenkilöiden, jotka häntä kadehtivat, työntyä suoraapäätä päällikön virkahuoneeseen sekä istahtaa hänen kanssaan teetä juomaan paperossi-hampaissa; mutta ihmisiä, jotka suorastaan riippuivat hänen mielivallastaan, oli sentään ollut liian vähän. Sellaisia olivat olleet vain kruunuvoudit ja lahkolaiset, silloin kun häntä oli lähetelty heidän luokseen viran puolesta. Mutta hänestä oli ollut hauska oppineesti, melkeinpä toverillisesti seurustella sellaisten, hänestä riippuvaisten ihmisten kanssa, hänestä oli ollut hauska antaa toisten tuntea, että kas hän, jonka vallassa on musertaa, seurustelee heidän kanssaan ihan kuin ystävä yksinkertaisesti. Sellaisia ihmisiä oli silloin ollut vähän. Mutta nyt, ollessaan yleinen syyttäjä, tunsi Ivan Iljitsh että kaikki, — ehdottomasti kaikki, — tärkeimmätkin, itsetyytyväisimmätkin ihmiset, kaikki ovat hänen käsissään, ja että tarvitsee ainoastaan kirjoittaa määrätyt sanat asiapaperin laitaan, ja tuo tärkeä, itsetyytyväinen henkilö tuodaan oitis hänen luokseen joko syytettynä tai todistajana, ja on, jollei hän nimittäin tahdo häntä pistää vankeuteen, nöyrästi seisova hänen edessään ja vastaava hänen kysymyksiinsä. Ivan Iljitsh ei milloinkaan väärinkäyttänyt tätä valtaansa, vaan koetti päinvastoin lieventää sen ilmaisumuotoja, mutta tunto tällaisen vallan omistamisesta ja mahdollisuus sitä lieventää tuottivat hänelle suurimman huvituksen ja viehätyksen hänen uudessa virassaan. Itse virassa, nimittäin tutkimuksia toimeenpantaessa, oppi Ivan Iljitsh hyvin pian erottamaan omasta itsestään kaikki asianhaarat, jotka eivät koskeneet virkaa, sekä pukemaan mitä monimutkaisimmatkin jutut sellaiseen muotoon, missä asia ainoastaan ulkonaisella tavalla saattoi heijastua paperilla ilman että hänen persoonallinen näkökantansa vähääkään siinä esiintyi ja, mikä pääasia, jossa kaikki vaadittu muodollisuus tarkasti tuli noudatetuksi. Asia oli vielä uusi, ja hänpä oli yksi ensimmäisiä miehiä, jotka käytäntöön sovittivat vuoden 1864:n asetukset.
Siirtyessään tutkintotuomarin virkaan uuteen kaupunkiin, teki Ivan Iljitsh uusia tuttavuuksia, joutui uusiin suhteisiin, loi itselleen uuden aseman ja otti päällensä hiukan toisellaisen ryhdin. Hän asettui soveliaan välimatkan päähän läänin hallitusherroista ja valitsi itsellensä mieleisensä piirin kaupungissa-asuvien lakimiesten ja aatelisten joukosta, esiintyi hieman haukuskellen hallitusta, oli kohtuullisesti vapaamielinen ja sivistyneesti kansanvaltainen. Tämän ohessa Ivan Iljitsh, pikkuistakaan luopumatta entisestä sirosta ulkoasustaan, tultuaan uuteen asemaan, lakkasi ajattamasta leukaansa ja antoi partansa kasvaa aivan niinkuin se halusi.
Ivan Iljitshin elämä uudessa kaupungissa muodostui sangen mukavaksi: tuo kuvernööriä vastaan kapinoitseva seurapiiri oli ystävällistä ja suopeaa väkeä, palkka oli suuri, ja elämän hauskuutta lisäsi korttipeli, jota Ivan Iljitshkin nyt alkoi harjoittaa omaten kyvyn lyödä korttia iloisesti, pikaisesti harkiten tekonsa sekä hyvin hienosti, niin että hän yleensä aina pysyi voiton puolella.