— Älkää pahastuko Pjotr Aleksandrovitsh, mutta minun täytyy ilmottaa että on mahdoton ajoissa suorittaa neuvostolle. — Te äsken sanoitte, jatkoi hän verkalleen: — että rahoja pitäisi saada kiinnityksistä, myllystä ja heinästä. (Luetellen näitä summia hän erotti ne nappulataululla). — Mutta nähkääs, minä pelkään, kun emme vaan laskuissamme vähän erehtyisi, lisäsi hän hetken vaiti oltuaan ja syvämietteisesti isään katsahtaen.
— Miksi niin?
— No nähkääs, ensinnäkin mitä myllyyn tulee, niin se mylläri jo kahteen kertaan on käynyt luonani rukoilemassa maksun lykkäystä, ei sanonut olevan rahaa… se on parastaikaakin täällä, ehkä suvaitsette itse sen kanssa puhua.
— Mitä se sanoo? kysyi isä, osottaen päänliikkeellä, ettei halunnut puhua myllärin kanssa.
— Tietäähän sen mitä se puhuu, ei ole muka yhtään jauhattavia käynyt, ja mitä oli rahoja ne näet meni sulkujen korjuuseen. Ja jos sen ajaa tiehensä, niin eipä siitäkään ole meille apua. — Mitä taas kiinnityksiin tulee, niin johan taisin herralle ilmottaa, ettei meidän rahojamme sieltä niinkään pian saada irti. Minä tuonnoin kuulustelin sitä asiata kaupungista, niin vastattiin, ettei asialle voi nyt mitään ja että kaikesta päättäen rahoja ei ole odotettavissa ennen kuin kahden kuukauden kuluttua — Ja mitä vihdoin heiniin tulee, niin vaikkapa nyt saisimmekin myydyksi 3,000 edestä…
Hän siirsi 3,000 erilleen ja oli hetkisen vaiti katsahdellen vuoroon nappuloihin vuoroon isän silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Näettehän itse kuinka vähän tätä on! Ja heinästäkin saamme huonon hinnan jos sitä tähän aikaan rupeamme myymään…"
Näkyi selvästi että hänellä on vielä suuri joukko todistuksia: ja siksipä isä kai hänet keskeyttikin.
— Siitä mitä olen sanonut en muuta mitään, mutta jos rahojen saamisessa todellakin tulee viivytystä, niin ota sitten Habarovkan rahoista mikä puuttuu.
— Ymmärrän.