— Käske etteivät päästä irti sinun kauheita koiriasi; ne olivat syödä suuhunsa Grisha paran, kun se kulki pihan yli. Sillä lailla vielä hyökkäävät lapsienkin kimppuun.
Kuultuaan että puhe oli hänestä, Grisha kääntyi pöytään päin ja alkoi näytellä rikkirevittyjä rääsyjään ja puhua ruoka suussa:
— Tahtoi niitä repimään… Jumala ei suonut. Synti on usuttaa koiria! Suuri synti! Älä lyö miekkonen… Jumala antaa anteeksi… nyt on toiset ajat.
— Mitä se höpisee? kysyi isä visusti ja ankarasti tarkastellen häntä.
— Minä en ymmärrä mitään.
— Mutta minä ymmärrän, vastasi äiti: — hän on minulle kertonut, että joku metsästäjä oli tahallaan usuttanut koirat hänen kimppuunsa, niin siihen se nyt sanoo: "tahtoi niitä repimään, mutta Jumala ei suonut", ja pyytää ettet sinä siitä rankaisisi metsästäjää.
— Vai niin! sanoi isä. — Mistäs hän tietää, että minä aijon rangaista sitä metsästäjää?
— Tiedäthän etten ole mikään tuollaisten olentojen ihailija, jatkoi hän ranskaksi: — mutta tämä tässä on minulle erittäinkin vastenmielinen ja on varmaankin…
— Voi, älä puhu niin, ystäväni, keskeytti äiti ikäänkuin olisi jotain säikähtänyt: — mistä sen tietää?
— Luulisipa että olen ollut kyllin tilaisuudessa tutustumaan tuollaisiin olentoihin — niitähän käy luonasi niin lukuisasti — ja kaikki he ovat samaan malliin. Aina vaan sama historia…
Näki selvästi, että äiti tässä asiassa oli aivan toista mieltä eikä tahtonut väitellä.