Viimeinenkin rohkeus ja päättäväisyys katosi minulta sillä välin kuin Karl Ivanovitsh ja Volodja antoivat esiin lahjojansa, ja ujouteni kasvoi äärimmäisyyteen asti: tunsin kuinka veri alituiseen pakkaa sydämmestä päähän, kuinka vuoroin punastun ja vuoroin vaalenen, ja kuinka otsalleni ja nenälleni ilmestyy suuria hikipisaroita. Korvat paloivat, väristys kävi läpi koko ruumiini, minä astelin jalalta toiselle liikkumatta paikaltani.
— No, Nikolenka, näytähän nyt sinäkin mitä olet valmistanut — rasianko vai piirustuksen? sanoi minulle isä. — Ei auttanut enää mikään: vapisevin käsin minä ojensin esille rutistuneen onnettoman paperikääröni; mutta ääni petti minut kokonaan ja aivan sanattomana seisoin mummon edessä. En voinut sulattaa ajatusta, että odotetun piirustuksen asemesta luettaisiin kaikkien kuullen minun kelvottomat runoni ja vielä nuo onnettomat sanat: kuin äitiämme rakastaa, jotka selvään osottivat, etten ollut koskaan äitiäni rakastanut, vaan hänet unohtanut. Kuinka voisin ilmaista kärsimyksiäni niinä hetkinä, jolloin mummo oli alkanut lukea minun runoelmaani, jolloin hän, saamatta oikein selkoa, pysähtyi keskelle värssyä ja hymähdyksellä, joka silloin näytti minusta ivalta, katsahti isään, — jolloin hän lausui toisin kuin olisin tahtonut, ja vihdoin heikon näkönsä vuoksi antoi paperin isälle sitä loppuun lukematta, ja pyysi isän lukemaan kaikki alusta alkaen uudestaan! Minusta näytti, että hän teki niin, koska oli kyllästynyt lukemaan noin huonoja ja vinosti kirjotettuja säkeitä, ja myös siksi, jotta isä voisi itse lukea viimeisen värssyn, mikä niin päivän selvästi ilmaisi tunteettomuuttani. Minä odotin hänen läsäyttävän minua nenälle noilla runoilla, sanoen: "ilkeä poika nulikka… siinä sait!" mutta mitään sellaista ei tapahtunut; kun kaikki oli luettu, mummo päinvastoin sanoi: charmant! ja suuteli minua otsaan.
Rasiainen, piirustus ja runo asetettiin vierekkäin kahden batistinenäliinan ja äidin valokuvalla varustetun tupakkarasian kanssa nojatuolin edessä olevalle pikku pöydälle, jonka ääressä mummo aina istui.
— Ruhtinatar Varvara Iljinitshna, ilmotti toinen niistä mahdottoman isoista lakeijoista, jotka tavallisesti seisoivat mummon vaunujen takana.
Mummo katseli mietteihin vaipuneena valokuvaa, joka oli sovitettu kilpikonnan kuoresta tehtyyn tupakkirasiaan, eikä vastannut mitään.
— Suvaitsetteko pyytää sisälle, teidän ylhäisyytenne? toisti lakeija kysymyksensä.
XVII
RUHTINATAR KORNAKOVA.
— Pyydä sisälle, sanoi mummo istuutuen syvemmäksi nojatuoliin.
Ruhtinatar oli noin viidenviidettä ikäinen nainen, pieni kasvultaan, raihnainen, kuiva ja katkera, silmät harmaan viheriäiset ja niiden ilme oli selvässä ristiriidassa luonnottoman viehkeässä asennossa olevan pikku suun kanssa. Kurjensulkaisen samettihatun alta näkyi vaalean punertava tukka; silmäkulmat ja ripset tuntuivat vielä vaaleamman kellertäviltä hänen kivuloisenvärisillä kasvoillaan. Hänen vapaitten, tottuneiden liikkeidensä, pienen pienien käsiensä ja kaikkien piirteiden erinomaisen kuivuuden vuoksi teki hänen yleinen ulkomuotonsa kuitenkin jonkinlaisen jalosukuisuuden ja tarmokkuuden vaikutuksen.