Ruhtinatar oli sangen puhelias ja oli hänen puhetapansa semmoinen kuin ihmisillä, jotka puhuvat aina niinkuin heitä vastustettaisiin, vaikkei kukaan olisi sanallakaan vastustanut; hän joko kohotti äänensä tai verkalleen alensi sitä, alkaakseen sitten yhtäkkiä uudella elävyydellä, jonka ohella hän katsahteli ympärillä oleviin aivan kuin olisi sillä tahtonut sanojaan vahvistaa, vaikkei kukaan ottanut osaa keskusteluun.
Huolimatta siitä että ruhtinatar suuteli mummon kättä ja yhtämittaa nimitti häntä ma bonne tante'ksi, huomasin ettei mummo ollut häneen tyytyväinen, vaan merkillisesti kohautteli silmäkulmiaan kuunnellessaan hänen selvittelyjään syistä miksei ruhtinas Mihailo itse muka mitenkään voinut saapua mummoa onnittelemaan, vaikka tietysti olisi suuresti halunnut; ja vastaten venäjäksi ruhtinattaren ranskalaisiin lauseihin hän sanoi, erityisesti puhettaan venyttäen:
— Olen teille huomiostanne kiitollinen, rakas ruhtinattareni; — mitä taas ruhtinas Mihailoon tulee, niin onhan se ymmärrettävää… hän on aina toimissaan kiinni; ja toiseksi, haluko hänellä on vanhan mummon kanssa istuskella?
Ja antamatta ruhtinattarelle aikaa vastustaa hänen sanojansa hän ennätti jatkamaan:
— No, miten lapsenne voivat, rakas ystäväni?
— Jumalan kiitos, ma tante, kasvavat, opiskelevat, kujeilevat… erittäinkin Etienne — vanhin, siinä se vasta on telmijä, ettei sen vertaista; mutta onpa toiselta puolen viisaskin — un garçon, qui promet — Ajatelkaapa, mon cousin, jatkoi hän kääntyen yksistään isän puoleen, sillä mummo, vähääkään välittämättä ruhtinattaren lapsista ja haluten sen sijaan kehaista omia lapsenlapsiaan, otti huolellisesti esiin runoni rasian alta ja alkoi kääriä paperia auki: — ajatelkaapa, mon cousin, mitä se äskettäin tekasi…
Ja isään päin kumartuen ruhtinatar alkoi suurella innolla hänelle jotakin kertoa. Lopetettuaan kertomuksensa, jota en kuullut, hän rupesi paikalla hahattamaan ja kysyvästi isään katsoen sanoi:
— No mitä ajattelette pojasta, mon cousin? Tietysti hän olisi ansainnut raippoja, mutta keksintö oli niin älykäs ja hullunkurinen, että annoin anteeksi, mon cousin.
Ja ruhtinatar, iskien silmänsä mummoon, jatkoi mitään puhumatta nauruansa.
— Lyöttekö te siis lapsianne, ystäväni? kysyi mummo merkillisesti silmäkulmiansa kohottaen ja pannen erikoista painoa sanaan lyöttekö.