— Suudelkaapa ruhtinattaren kättä, sanoi isä.
— Pyydän teitä rakastamaan vanhaa tätiä, puhui ruhtinatar suudellen Volodjan tukkaa: — vaikka olenkin teille kaukainen sukulainen, olen kuitenkin läheinen, sillä minä luen läheisyyttä ystävyyden eikä sukulaisuuden mukaan, lisäsi hän erityisesti mummoa tarkottaen; mutta mummo oli häneen yhä tyytymätön ja vastasi:
— Ohhoh! ystäväni, eihän nykyään sellaista sukulaisuutta kukaan lue!
— Tämä tässä, siitä tulee maailmanmies, sanoi isä osottaen Volodjaa: — mutta tästä tulee runoilija, lisäsi hän minun paraikaa suudellessani ruhtinattaren pientä laihaa kättä ja hyvin elävästi kuvaillessani tässä kädessä olevia raippoja, ja raippojen alla penkkiä j.n.e.
— Kumpi niin? kysyi ruhtinatar pidättäen minun kättäni omassaan.
— Juuri tämä pikkunen tupsuniekka, vastasi isä iloisesti naurahtaen.
"Mitä minun tupsuni häneen kuuluu!… ei taida olla muuta puheenainetta!" ajattelin minä ja siirryin nurkan puolelle.
Minulla oli mitä kummallisimpia käsityksiä kauneudesta. — Pidin esimerkiksi Karl Ivanovitshia maailman kauniimpana miehenä; jonka ohella tiesin itse olevani ruma, enkä siinä lainkaan erehtynyt; sentähden jokainen viittaus minun ulkomuotooni kipeästi loukkasi minua.
Muistan hyvin hyvästi, kuinka kerran päivällispöydässä — silloin olin kuuden vuotias — nousi puhe ulkonäöstäni, kuinka äiti koetti löytää jotain kaunista minun kasvoissani; sanoi minulla olevan sielukkaat silmät, miellyttävän hymyn, mutta vihdoin myöntyen isän sitoviin todistuksiin ja päivän selvyyteen oli pakotettu tunnustamaan että olen kuin olenkin ruma; sitten hän vielä, kun minä kiitin häntä ruuasta, nipisti minua poskesta ja sanoi:
— Tiedä sinä, Nikolenka, että kasvojesi vuoksi ei yksikään rupea sinua rakastamaan, siis sinun täytyy koettaa tulla muuten vaan viisaaksi ja hyväksi pojaksi.