— En, vastasi hän unisella äänellä: — kuinka niin?
— Minä olen rakastunut, Volodja! auttamattomasti rakastunut
Sonitshkaan.
— No, entäs sitten? vastasi hän venytellen jäseniään.
— Voi, sinä Volodja! et aavista mitä minun kanssani tapahtuu… äsken tässä makasin peitteeseeni kääriytyneenä ja niin selvästi, niin selvästi näin hänet edessäni, puhelin hänen kanssaan, että oli ihan kumma. Ja tiedätkö vielä mitä? kun makaan ja ajattelen häntä, niin jumalaties miksi tulee niin surulliseksi ja hirveästi tekisi mieli itkeä.
Volodja liikahti.
— Yhtä ainoata minä toivoisin, jatkoin minä: — se on, että aina saisin olla hänen kanssaan, aina saisin häntä nähdä, ei mitään muuta. Entä sinä, oletko sinä rakastunut? tunnusta vaan, Volodja, — Volodja!
Merkillistä kyllä, minä olisin tahtonut, että kaikki olisivat olleet rakastuneet Sonitshkaan ja kaikki olisivat vaan siitä puhuneet.
— Mitä se sinuun kuuluu? sanoi Volodja kääntyen minuun päin: — ehkä olenkin.
— Ei sinua nukuta, sinä teeskentelet! huusin minä hänen kiiltävistä silmistään huomattuani, ettei hän ollut lainkaan nukkumista ajatellutkaan, ja oli viskannut peitteen luotaan. — Ruvetaan ennen puhumaan hänestä. Hän on ihana, eikö totta?… niin ihana, että jos hän sanoisi minulle: "Nikolenka, hyppää ulos ikkunasta!" taikka: "juokse tuleen!" niin, — sen vannon tässä paikassa! — sanoin minä: — heti hyppäisin, vieläpä suurella ilolla. Voi, mikä ihanuus! lisäsin minä, taas elävästi ajatellen hänen olentoansa, ja rauhassa nauttiakseni hänen kuvastaan muutin taas äkkiä toiselle kyljelleni, sekä pistin pääni tyynyjen alle. — Itkettää kauheasti, Volodja.
— Hölmö! sanoi hän hymyillen, ja sitten, hetken vaiti oltuaan: — minä taas ihan toisella tavalla kuin sinä: minusta tuntuu, — jos vaan kävisi laatuun, — tahtoisin ensin istua hänen viereensä ja puhella…