— Jaha! sinä siis olet kuin oletkin rakastunut! keskeytin minä häntä.
— Sitte, jatkoi Volodja hellästi hymyillen: — sitten suutelisin hänen sormiensa päitä, silmiä, huulia, pikku nenää, pikku jalkoja — koko hänen ruumistansa…
— Joutavia! huusin minä tyynyjen alta.
— Et sinä mitään ymmärrä, sanoi Volodja halveksivasti.
— Ei, minä ymmärrän, mutta sinä juuri et ymmärrä ja puhut tyhmyyksiä, sanoin minä itkien.
— Itkeä ei ainakaan kannattaisi. Ihan kuin mikäkin tyttö!
XXV
KIRJE.
Huhtikuun 16 päivänä, melkein kuusi kuukautta äsken kuvatun päivän jälkeen, tuli isä luoksemme yläkertaan opintojen aikana ja ilmotti, että ensi yönä me hänen kanssaan matkustamme maalle. Sydämmessäni sävähti tämän kuultuani, ajatukseni heti kääntyi äitiin.
Syynä tähän odottamattomaan lähtöön oli seuraava kirje: