Minusta tuntui, että moisen onnettomuuden perästä kaiken olisi pitänyt muuttua; tavallinen elämänjärjestyksemme näytti minusta loukkaavan hänen muistoansa, ja muistutti liian elävästi hänen poissaoloa.
Ennen hautajaisia, päivällisen jälkeen minua rupesi nukuttamaan, ja minä läksin Natalia Savishnan huoneeseen heittäytyäkseni hänen vuoteelleen, pehmeälle höyhenalukselle, lämpimän tikatun peitteen alle. Huoneeseen tullessani Natalia Savishna makasi vuoteellansa ja arvattavasti nukkui; kuultuaan minun tulevan hän kohottautui, heitti pois villahuivin, jolla kärpäsien vuoksi oli päänsä peittänyt ja asetellen pitsimyssyänsä paikoilleen istuutui vuoteen laidalle.
Koska ennenkin oli jotenkin usein sattunut, että päivällisen jälkeen tulin hänen huoneeseensa nukkumaan, hän arvasi syyn tulooni ja sanoi vuoteelta nousten:
— Jaha, varmaan tulitte levähtämään, oma ystäväni, pankaa vaan pitkäksenne.
— Älkää toki, Natalia Savishna, sanoin minä; pidättäen häntä kädestä: — enhän minä siksi tullut… tulinpahan muuten vaan… pankaa te vaan maata.
— Eikö mitä, johan minä olen kyllikseni nukkunut, hän sanoi minulle (minä tiesin hänen valvoneen kolme vuorokautta silmiään ummistamatta). Ja eihän nyt unetakkaan, lisäsi hän syvästi huoahtaen.
Minua halutti jutella Natalia Savishnan kanssa onnettomuudestamme; tunsin hänen vilpittömyytensä ja rakkautensa, ja sentähden olisi hänen kanssaan itkeminen tehnyt minulle hyvää.
— Natalia Savishna, sanoin minä hetken vaiti oltuani ja vuoteelle istuutuen; — osasitteko tätä odottaa?
Vanhus katsahti minuun kummastuen ja uteliaasti, varmaankaan ymmärtämättä miksi häneltä semmoista kysyin.
— Kuka olisi tätä aavistanut? toistin minä.