— Voi, oma ystäväni, sanoi hän katsahtaen minuun mitä hellimmällä osanotolla: — ei ainoastaan niin että "aavistanut", vaan en edes nytkään vielä voi sitä ajatella. Johan minun ikäiseni eukon olisi kauan sitten ollut aika korjata vanhat luuni lepoon; mutta nyt sensijaan olen saanut haudata: vanhan herran, teidän äidinisänne — autuas olkoon hänen muistonsa — ruhtinas Nikolai Mihailovitshin, kaksi veljeä, sisar Annushkan, ja kaikki he olivat minua nuoremmat; ja nytpä vielä syntieni tähden olen saanut jäädä hänenkin jälkeensä elämään. Hänen pyhä tahtonsa tapahtukoon! Hän otti luokseen, koska näki hyväksi, mutta Hänelle ovat hyvät sielläkin tarpeen.
Tämä yksinkertainen ajatus hämmästytti ja ilahutti minua ja minä vetäydyin lähemmäksi Natalia Savishnaa. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja katsahti ylöspäin; hänen sisäänpainuneet kosteat silmänsä ilmaisivat suurta mutta rauhallista surua. Hän luotti lujasti siihen, ettei Jumala pitkäksi ajaksi ole erottanut häntä siitä olennosta, johon niin monien vuosien aikana hänen rakkautensa koko voima oli kohdistunut.
— Niinpä niin, oma ystäväni, äsken, ihan äsken minä vielä häntä hoidin, käärin kapaloihin ja hän minua kutsui Nashaksi. Toisinaan juoksi luokseni, kävi pikku kätösillään kaulaani ja suudellen puhui minulle:
— Pikku oma Nashani, oma kulta muruseni. Ja minä siihen leikilläni sanoin:
— Älkää joutavia puhuko, ette te minua rakasta; annas kun kasvatte suureksi ja menette miehelään, niin kyllä Nasha pian unohtuu. — Hän vaipui ikäänkuin mietteisin. Ei, sanoi, en mene lainkaan miehelään, ellen saa ottaa Nashaa luokseni: en minä Nashaa milloinkaan jätä. Mutta jättipäs sittenkin eikä odottanut minua. Ja kyllä hän minua rakasti! Ketä hän ei olisi rakastanut, totta puhuen? Äitiänne ette saa unohtaa, oma ystäväni; hän ei ollut tavallinen ihminen, vaan taivaan enkeli. Kun hänen sielunsa tulee taivaan valtakuntaan, on hän sielläkin teitä rakastava ja sielläkin iloitseva teidän tähtenne.
— Miksi sanotte, Natalia Savishna, kun tulee taivaan valtakuntaan? kysyin minä: — onhan se jo nytkin luullakseni siellä.
— Ei, ystäväni, sanoi Natalia Savishna, alentaen ääntänsä ja istuutuen lähemmäksi minua, — nyt hänen sielunsa on täällä.
Ja hän osotti ylöspäin. Hän puhui melkein kuiskaamalla ja niin tuntehikkaalla vakaumuksella, että minä tahtomattanikin nostin silmäni ylöspäin, katselin kattoon ja hain sieltä jotakin. "Ennenkuin vanhurskaan sielu menee paratiisiin, on sen kulkeminen neljänkymmenen valheen läpi, ystäväni, ja se voi siis neljäkymmentä päivää vielä olla oman kodin sisäpuolella."
Kauan hän vielä puheli samanlaisia asioita sellaisella yksinkertaisuudella ja vakaumuksella kuin olisi kertonut kaikkein tavallisimpia seikkoja, joita itse oli nähnyt ja joita ei kukaan olisi voinut vähimmässäkään määrässä epäillä. Minä kuuntelin häntä henkeäni pidättäen ja vaikken kaikkea täysin ymmärtänytkään, uskoin kuitenkin lujasti kaikkeen.
— Niin, ystäväni, nyt hän on täällä, katselee meitä, ehkä myös kuuntelee mitä puhumme, sanoi Natalia Savishna; ja sitten vaikeni, pää painuksissa.