Hän tarvitsi nenäliinaa pyyhkiäksensä kyyneleitä, hän nousi, katsahti suoraan silmiini ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Monta porrasta on Jumala tällä tuonut minut lähemmäksi itseänsä. — Mitä tekemistä minulla enää täällä on? ketä varten eläisin? ketä rakastaisin?
— Ettekö te siis meitä rakastakaan? sanoin minä moittien ja tuskin jaksaen itkuani hillitä.
— Jumala tietää kuinka teitä rakastan, mutta niinkuin häntä en ole ketään rakastanut enkä voikaan rakastaa.
Hän ei saattanut enempää puhua, kääntyi minusta pois ja rupesi ääneensä nyyhkyttämään.
En enää ajatellut nukkumista; puhumatta mitään me istuimme vastakkain ja itkimme.
Huoneeseen ilmestyi Foka; huomattuaan meidän tilamme hän, luultavasti tahtomatta häiritä meitä, pysähtyi ovelle arasti ympärilleen katsahtaen.
— Mikä asiana, Foka kulta, kysyi Natalia Savishna pyyhkien kasvojaan nenäliinalla.
— Rusinoita puolitoista, sokeria neljä naulaa ja riissiryyniä kolme naulaa hautajaispuuroa varten.
— Heti paikalla, ystäväni, sanoi Natalia Savishna ja meni kiireisesti kirstunsa luokse. Viimeisetkin keskustelumme herättämät surun jäljet katosivat heti kun hän ryhtyi askareihinsa, joita piti perin tärkeinä.