XXVI

MINÄ ESIINNYN EDULLISIMMALTA PUOLELTA.

Lukeminen päättyi teenjuonnin ajaksi, ja naiset rupesivat keskenänsä keskustelemaan minulle tuntemattomista henkilöistä ja asioista, kuten minusta näytti — ainoastaan senvuoksi, että ystävällisestä vastaanotosta huolimatta kuitenkin tahtoivat antaa minun tuntea, mikä erotus iässä ja yhteiskunnallisessa asemassa oli minun ja heidän välillään. Mutta yhteisissä keskusteluissa, joihin saatoin ottaa osaa ja hyvittää äskeisen vaitioloni, koetin ilmaista tavatonta järkeäni ja orginaliteettia, mihin erityisesti katsoin itseni velvolliseksi ylioppilaspukuni johdosta. Kun tuli puhe huviloista, niin minä yhtäkkiä kerroin muka ruhtinas Ivan Ivanovitshilla olevan Moskovan lähellä sellaisen huvilan, että Lontoosta ja Parisista asti käy matkustajia sitä katsomassa, että siellä on aita, joka maksaa kolmesataakahdeksankynnnentä tuhatta, ja että ruhtinas Ivan Ivanovitsh on hyvin läheinen sukulainen minulle ja minä olin hänen luonaan päivällisillä ja hän tahtoi minua välttämättä luokseen tuohon huvilaan asumaan koko kesäksi, vaan minä en suostunut, koska tunnen hyvin tuon huvilan, useasti olen siellä ollut, eivätkä nuo aidat ja sillat minua lainkaan huvita, sillä minä en voi kärsiä ylellisyyttä erittäinkään maalla. Minä tahdon, että maalla olisi kaikki todella niinkuin maalla… Sanottuani tämän hirveän, monimutkaisen valheen, hämmennyin ja punastuin niin, että varmaankin kaikki huomasivat minun valehdelleen. Varinka, joka sillä hetkellä ojensi minulle teekupin ja Sofia Ivanovna, joka puhuessani katseli minua silmiin, kääntyivät molemmat poispäin ja rupesivat puhumaan muusta. Heidän kasvoillaan oli tällöin eräs ilme, jota olen myöhemmin usein tavannut hyvillä ihmisillä, kun joku nuorukainen alkaa lasketella kouraantuntuvaa valhetta, ja joka merkitsee: "tiedämme mainiosti hänen valehtelevan, ja miksi ihmeessä se poloinen sitä tekee!…"

Että olin sanonut ruhtinas Ivan Ivanovitshilla olevan huvilan — se tapahtui siitä syystä, etten löytänyt parempaa tekosyytä ilmaistakseni sukulaisuuteni Ivan Ivanovitshin kanssa, ja että olin ollut äsken päivällisillä hänen luonaan; mutta minkä ihmeen vuoksi minä olin kertonut aidasta, joka oli maksanut kolmesataakahdeksankymmentä tuhatta ja että muka niin usein olin käynyt hänen luonaan, vaikka en ollut kertaakaan siellä ollut enkä olisi voinutkaan käydä ruhtinas Ivan Ivanovitshin huvilassa, koska hän asui ainoastaan Moskovassa taikka Neapelissa; sen Nehljudovit hyvin hyvästi tiesivät. Minkä vuoksi olin tämän valheen sanonut, siihen en voi mitään vastausta antaa. En lapsuudessa, en poikaiässä enkä sittemmin enemmän kypsyneessä iässänikään ollut huomannut itsessäni valehtelemisen pahetta: päinvastoin olin pikemmin liiankin rehellinen ja avomielinen; mutta tässä ensimäisessä nuoruudessa minuun usein tuli merkillinen halu ilman mitään näkyvää syytä valehdella mitä hurjimmalla tavalla. Sanon nimenomaan "hurjalla tavalla" sentähden, että valehtelin semmoisia seikkoja, joista minua oli hyvin helppo saada kiinni. Minusta näyttää, että kunnianhimoinen halu esiintyä ihan toisena kuin olin, yhdessä sen seikan kanssa, etten ollut vielä koskaan tullut valheesta kiinni, oli pääsyynä tähän kummalliseen taipumukseen.

Kun teenjuonnin jälkeen sadekin oli loppunut ja ilma oli auringonlaskun jälkeen hiljainen ja selvä, ehdotti ruhtinatar kävelymatkaa alaryytimaahan ihaillaksemme hänen lempipaikkaansa. Noudattaen yhä originaalisuuden periaatetta ja arvellen, että niin viisaat ihmiset kuin minä ja ruhtinatar tietysti seisomme yläpuolella kaikkia porvarillisia kohteliaisuuden vaatimuksia, vastasin, etten voi kärsiä kävelemistä ilman tarkotusta, ja että jos kävelen, niin kävelen yksin. En yhtään huomannut, että tuohan oli puhdasta röyhkeyttä; mutta siihen aikaan kuvailin, että niinkuin ei ole mitään häpeällisempää kuin inhottavat imartelut, niin ei ole mitään sievempää ja originellimpaa kuin joku määrä epäkohteliasta avomielisyyttä. Kuitenkin kaikitenkin sangen tyytyväisenä vastaukseeni läksin kuin läksinkin kävelemään yhdessä koko seurueen kanssa.

Ruhtinattaren lempipaikka oli ihan alhaalla puutarhan syvimmässä tiheikössä pikku sillalla, joka kulki kapean suolätäkön yli. Näköala oli hyvin rajotettu, mutta myös hyvin haaveellinen ja suloinen. Olemme niin tottuneet sekottamaan taidetta ja luontoa toisiinsa, että sangen usein ne luonnon ilmiöt, joita emme ole koskaan maalauksessa tavanneet, näyttävät meistä luonnottomilta, ikäänkuin luonto voisi olla luonnoton, ja päinvastoin ne ilmiöt, joita liian usein tavataan maalauksessa, näyttävät meistä kyllästyttäviltä, muutamat näköalat taas, joita luonnossa kohtaamme ja jotka ovat liiaksi yhden ainoan ajatuksen ja tunteen valtaamat, näyttävät meistä kauniilta. Näköala ruhtinattaren lepopaikasta oli viimemainitunlainen. Se oli tällainen: edessä oli pieni reunoiltaan ruohottunut suolampi: heti sen takaa nousi jyrkkä vuori, jonka rinteellä oli tavattoman suuria, vanhoja puita ja pensaita, ja jonka monet erilaiset vehreydet sekottuivat toisiinsa; lammen yli levittäysi vanha koivu, joka pysyen muutamilla paksuilla juurillaan lammen rantaturpeissa nojasi latvansa korkeaan, solakkaan haapaan, lehväin riippuessa lammen sileän pinnan yläpuolella ja kaiken tämän vehreyden selvästi kuvastuessa veteen.

— Mikä ihanuus! sanoi ruhtinatar päätänsä kallistaen ja kääntymättä kenenkään puoleen erikoisesti.

— Todellakin ihanaa, muistuttaa vaan liiaksi jonkinlaista koristemaalausta, sanoin minä tahtoen osottaa, että minulla on jokaisessa asiassa oma mielipide.

Aivan kuin ei olisi kuullut huomautustani jatkoi ruhtinatar ihailuaan ja kääntyen sisarensa ja Ljubov Sergejevnan puoleen, osotteli erikoisuuksia: käyrää riippuvaa oksaa ja sen kuvastusta, joka häntä erityisesti miellytti. Sofia Ivanovna sanoi kaikkea tätä ihanaksi ja kertoi sisaren viettävän tuntikausia tässä paikassa, mutta näytti kuin hän olisi tätä kaikkea puhunut ruhtinattaren mieliksi. Olen huomannut, että rakkauden kyvyllä varustetut ihmiset ani harvoin välittävät luonnon kauneudesta. Ljubov Sergejevna ihaili myöskin, kyseli muun muassa: "millä tuo koivu pysyy? kauanko se tulee siinä seisomaan?" ja lakkaamatta katseli sylikoiraansa, joka tuuheata häntäänsä heiluttaen juoksenteli väärillä jaloillaan edestakasin pitkin siltaa kovin puuhailevan näköisesti, aivan kuin olisi ollut ensi kertaa ulkopuolella huonetta. Dmitri pani alkuun äitinsä kanssa sangen loogillisen keskustelun siitä, ettei mikään näköala voi olla kaunis, jossa horisontti on rajotettu. Varinka ei puhunut mitään. Kun minä katsahdin häneen, seisoi hän nojautuen sillan kaidepuihin sivuttain minuun ja katseli eteensä. Jokin varmaankin kovasti kiinnitti hänen huomiotansa, jopa liikuttikin häntä, sillä hän oli nähtävästi vaipunut ajatuksiinsa eikä lainkaan huomannut katsotaanko häneen vai ei. Hänen silmänsä ilmaisivat tarkistettua huomiota ja rauhallisia, selviä ajatuksia; hänen asennossaan oli niin paljon luonnollisuutta, ja ylevyyttäkin, että minua uudestaan hämmästytti ikäänkuin joku muisto hänestä, ja kysyin uudestaan itseltäni: "alkaakohan se sittenkin?" Ja uudestaan vastasin itselleni, että minähän olen jo rakastunut Sonitshkaan, ja että Varinka on vaan yksinkertaisesti neiti, ystäväni sisar. Mutta hän miellytti minua tällä hetkellä, ja sen johdosta tunsin vastustamatonta halua tehdä tai sanoa hänelle jotakin pientä ilkeyttä.

— Tiedätkö mitä, Dmitri, sanoin ystävälleni, tullen lähemmäksi Varinkaa, että tämä kuulisi puhettani: minun mielestäni on asia niin, että jollei täällä olisi hyttysiä, niin ei tässä paikassa sittenkään olisi mitään hyvää, mutta nyt, lisäsin minä mäiskäyttäen kädelläni otsaan ja todellakin tappaen hyttysen, — ovat asiat vallan huonosti.