— Te ette taida pitää luonnosta, sanoi minulle Varinka kääntämättä päätä.
— Minun mielestäni on luonnon ihaileminen tyhjänpäiväistä, hyödytöntä ajanhukkaa, vastasin minä hyvin tyytyväisenä siihen, että olin kuin olinkin saanut hänelle sanotuksi pienen ilkeyden, ja päälliseksi originellin ilkeyden. Varinka kohautti vaan hiukkasen kulmakarvojaan sääliä ilmaisten ja yhä edelleen rauhallisesti katsoi suoraan eteensä.
Hän harmitti minua, mutta siitä huolimatta nuo harmaanväriset, virttyneet kaidepuut, joihin hän nojasi, vedenpinnan yli laskeutuneen koivunoksan kuvastus tummaan lammikkoon, suon haju, itikan pureman tunto otsallani, ja hänen kiintynyt katseensa ja ylevä asentonsa usein myöhemminkin aivan odottamattani tulivat eteeni.
XXVII
DMITRI.
Kun kävelyn jälkeen palasimme kotiin, ei Varinka tahtonutkaan laulaa, kuten hän tavallisesti iltasin teki, ja minä otin sen omaan laskuuni, kuvaellen että syynä siihen oli se, minkä olin sillalla sanonut. Nehljudoveilla ei ollut tapana syödä illallista, vaan he hajaantuivat aikasin ja tänä päivänä, jolloin Dmitrillä, kuten Sofia Ivanovna oli ennustanut, todellakin oli hammaskipua, me läksimme vieläkin varhemmin hänen huoneeseensa. Arvellen, että olin täyttänyt kaikki mitä sininen kaulukseni ja napit minulta vaativat, ja että olin kaikkia suuresti miellyttänyt, olin erinomaisen hyvällä tuulella; mutta Dmitri oli sitävastoin riidan ja hammaskivun tähden vaitelias ja murjottavainen. Hän istui pöytänsä ääreen, otti esiin vihkonsa, — päiväkirjan ja sen vihon, johon hänellä oli tapana iltasin kirjottaa vastaisia aiheitaan ja menneitä toimiaan; alituisesti naamaansa rypistellen ja kosketellen poskiaan hän kirjotteli hyvin kauan papereihinsa.
— No, jättäkää minut vihdoinkin rauhaan, huusi hän sisäpiialle, jonka Sofia Ivanovna oli lähettänyt kysymään miten hampaiden laita oli ja eikö olisi syytä toimittaa kuumaa haudetta. — Sitten hän sanoi minulle, että vuoteeni laitetaan kohta kuntoon ja että hän itse pian palaa, sekä läksi Ljubov Sergejevnan luo.
"Onpa sentään paha, ettei Varinka ole kaunis ja yleensä se, ettei hän ole Sonitshka", mietiskelin minä jäätyäni yksin huoneeseen; — "kuinka hyvä muuten olisi yliopistosta päästyä saapua tänne heidän luokseen ja tarjota hänelle kätensä. Minä olisin sanonut: ruhtinatar, en ole enää nuori — en voi rakastaa intohimoisesti, vaan tulen aina rakastamaan teitä niinkuin hyvää sisarta." Äidille olisin sanonut: "Teitä minä kunnioitan", ja Sofia Ivanovnalle: "uskokaa että pidän teitä suuressa arvossa." Sitten, kääntyen taas Varinkan puoleen, olisin sanonut: "Siis sanokaa yksinkertaisesti ja suoraan: haluatteko olla minun vaimoni?" — "Haluan", olisi hän vastannut ja ojentanut minulle kätensä, jota minä olisin puristanut lausuen sanat: "rakkauttani en tule osottamaan sanoissa, vaan töissä." — Entäpä, juolahti mieleeni, kun sitten vielä ystäväni Dmitri rakastuu Ljubotshkaan, — onhan Ljubotshkakin häneen rakastunut! Silloinhan jommankumman meistä pitäisi luopua naima-aikeista (Venäjällä lanko ei saa naida lankonsa sisarta. Suom. muist.). Ja sehän olisi mainiota. Silloin minä menettelisin näin. En puhuisi asiasta mitään, ennenkuin tulisin Dmitrin luo ja sanoisin: "turhaan, ystäväni, salaamme toisiltamme totuutta: sinä tiedät, että rakkauteni sisareesi voi loppua ainoastaan elämäni kanssa; minä tunnen asiat, sinä olet riistänyt minulta parhaan toivoni, sinä olet tehnyt minut onnettomaksi: mutta tiedä, että Nikolai Irtenjev kostaa onnettomuuden uhraamalla elämänsä. — Tuossa on sinulle sisareni", — ja antaisin hänelle Ljubotshkan käden. Hän vastaisi: "ei, ei millään muotoa!…" Mutta minä sanoisin: "ruhtinas Nehljudov! turhaan koetatte olla Nikolai Irtenjeviä ylevämielisempi. Ei ole maailmassa häntä ylevämielisempää ihmistä." Kumartaisin ja läksisin. — Dmitri ja Ljubotshka juoksisivat kyyneleet silmissä jäljessäni rukoillen ottamaan vastaan heidän uhraustansa. — Ja minä olisin voinut suostua ja tulla hyvin onnelliseksi, jos vaan olisin ollut rakastunut Varinkaan… Nuo mietteet olivat niin suloiset, että suuresti halutti ilmaista ne ystävälleni, mutta avomielisyyden lupauksesta huolimatta tunsin kuitenkin fyysillisestikin mahdottomaksi sitä ilmaista.
Dmitri palasi Ljubov Sergejevnan luota saatuaan tältä joitakin tippoja hampaihinsa, mutta oli nyt vielä sairaampi ja siis vielä pahemmalla tuulella. Vuoteeni ei ollut laitettu ja Dmitrin palvelijapoika tuli kysymään, minne se oli laitettava.
— Mene hiiteen! kiljasi Dmitri polkaisten jalkaa maahan. — Vasjka! Vasjka! Vasjka: huusi hän heti pojan jälkeen, joka kerralla korottaen ääntään: — Vasjka! laita minulle vuode lattialle.