— Ei ole mitään hyvää sinun uutisessasi, sanoi hänelle Volodja olematta lainkaan yhtä tyytyväinen: — jos voisit yleensä ajatella jotakin asiata totisesti, niin ymmärtäisit, että se on päinvastoin hyvinkin paha juttu.
Ljubotshka katsahti merkitsevästi ja ihmettelevästi häneen ja vaikeni. Päivällisen jälkeen Volodja aikoi ottaa minua kädestä, mutta arvatenkin pelästyen, että tuo voisi näyttää jonkinlaiselta hellyydeltä, koskettikin ainoastaan käsivarteeni ja nyykäytti päällään, että tulisin saliin.
— Totta tiedät mistä salaisuudesta Ljubotshka puhui? sanoi hän minulle päästyään varmuuteen siitä, että olimme kahden kesken.
Me puhelimme ani harvoin Volodjan kanssa kahden kesken, ainakin tärkeistä asioista, niin että kun semmoista sattui, me kumpikin tunsimme jonkinlaista keskinäistä kömpelyyttä ja silmissämme alkoivat "jänikset" hyppiä, kuten Volodja sanoi; mutta nyt vastaukseksi minun nolouteeni, joka näkyi silmistäni, hän herkeämättä katsoi totisesti suoraan silmiini, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "ei tässä nyt auta hävetä, veljeksiä me olemme ja meidän täytyy neuvotella keskenämme tärkeästä perheasiasta". Minä ymmärsin hänet, ja hän jatkoi:
— Isä aikoo mennä naimisiin neiti Epifanovin kanssa, tiesitkö?
Minä nyykäytin päätäni, sillä olin jo kuullut asian.
— Sehän on hirveän paha asia, jatkoi Volodja.
— Miksi niin?
— Miksi niin? vastasi hän kiukkuisesti: — on kai hyvin hauskaa saada enokseen tuollaista kaakkia, everstiä, ja tulla kaikkien niiden sukulaiseksi! Ja se Audotjakin saattaa vaan nyt näyttää hyvältä, mutta kuka hänet tietää mikä hänestä vielä tulee. Meille se nyt tosin voi olla yhdentekevää, mutta Ljubotshkan täytyy kohta astua seurapiireihin. Eipä se ole kovinkaan hauskaa, kun on sellainen belle mère, joka ei edes osaa hyvin ranskaa, ja mitä ihmeen tapoja se voi tytölle opettaa!
Niin merkilliseltä kuin tuntuikin, että Volodja näin rauhallisesti arvosteli isän vaalia, näytti hän minusta kuitenkin olevan oikeassa.