— Mistä syystä hän meneekään oikeastaan naimisiin? kysyin minä.
— Ne on pimeitä juttuja, hitto heidät tietää; tiedän ainoastaan, että Pjotr Vasiljevitsh on suostuttanut hänet naimisiin, on sitä vaatinutkin, — ja että isä ensin ei tahtonut, mutta sitten sai päähänsä olla muka ritarillinen; — sanalla sanoen: perin pimeitä juttuja! Vasta minä nyt olen ruvennut isää ymmärtämään, jatkoi Volodja: — näen kyllä, että hän on hyvä ja viisas mies, mutta siihen määrään kevytmielinen ja huikentelevainen, että… se on ihan ihmeellistä! hän ei voi kylmäverisesti nähdä naista. Tiedätkö, ettei hänen tutuistaan ole ainoatakaan naista, johon hän ei olisi ollut rakastunut. Voitko kuvailla, Mimmiinkin —
— Älä nyt?
— Ihan varmaan, vasta minä sen itsekin sain tietää; isä oli rakastunut Mimmiin, kun vielä oli nuori, kirjotteli sille runoja, ja jotain on heidän välillänsä ollut. Mimmi yhä vieläkin kärsii. — Ja Volodja rupesi nauramaan.
— Onko se todella mahdollista! sanoin minä ihmetellen.
— Ja pääasia, jatkoi Volodja uudestaan totisena ja äkkiä ruveten puhumaan ranskaksi: — mitä tulee koko sukumme sanomaan tämmöisestä avioliitosta! Tietysti he tulevat saamaan myös lapsia — —
Minua siihen määrään hämmästytti Volodjan terve järki ja kyky ajatella eteenpäin, etten tiennyt mitä vastata.
Samassa tuli Ljubotshka luoksemme.
— Te siis tiedätte? kysyi hän iloisena.
— Tiedämme, sanoi Volodja: — ihmettelen vaan, Ljubotshka: ethän sinä ole enää kapalolapsi, — mitä iloa sinulle voi olla siitä, että isä menee naimisiin jonkun lörpön kanssa?