— Varo vaan, ettet ratkea juomaan, sanoi Operov, joka itse ei juonut mitään.
— Vielä mitä, vastasi Zuhin imien ydintä lampaan luusta (muistan ajatelleeni silloin, että siksi hän onkin niin viisas, kun syö paljon luunydintä). — Vielä mitä, arveli Zuhin vetäen suunsa hymyyn; mutta hymy hänellä oli sellainen, että sen ehdottomastikin huomasi ja tunsi hänelle siitä hymystä kiitollisuutta. Vaikka ratkeaisinkin, niin ei ole enää hätää, katsotaanpa nyt kumpi meistä voiton ottaa, professoriko minusta vai minä professorista. Kyllä se nyt jo istuu täällä päässä niinkuin nakutettu, lisäsi hän kerskaillen näpäyttäen itseään otsaansa; — kunpa vaan Semjonov läpäseisi, se se kuuluu taas olevan pahalla juomapäällä.
— Missä se kuljeksii? kysyi joku.
— Enpä minäkään ole sitä hyvään aikaan enää nähnyt, jatkoi Zuhin: — jo siitä on aikaa kun me hänen kanssaan yhdessä reuhasimme Lissabonin kapakassa. Taisi siitä syntyä jälkijupakoitakin. — Mutta mikä terävä pää! Mitä tulta siinä miehessä on! Mitä älyä! Paha on, jos se mies hukkuu. Ja hakkuuhan se! ei se ole niitä miehiäkään, että se luonnollaan yliopistossa pysyisi.
Vielä vähän juteltua kaikki alkoivat lähteä ja tehtiin päätös seuraavinakin päivinä kokoontua Zuhinin luo, koska tämän asunto oli lähimpänä kaikkien muiden asuntoja. Ulos tultuamme minua hävetti ajaa yksin hevosella, kun kaikki muut kävelivät, ja arastellen minä pyysin Operovia viereeni, ja lupasin ajaa hänen katunsa kautta. Zuhin oli tullut mukanamme ulos; hän lainasi ruplan Operovilta ja meni koko yöksi jonnekin vieraille. Matkalla kertoi Operov minulle yhtä ja toista Zuhinin elämäntavoista, ja kotiin tultuani minä en pitkään aikaan voinut nukkua, vaan yhä ajattelin noita vasta saatuja uusia tuttavuuksiani. Olin kahden vaiheilla pitikö minun heitä kunnioittaa, johon kehotti heidän tietonsa, yksinkertaisuutensa, rehellisyytensä ja tuo heidän nuoruutensa ja reippautensa runollisuus, — vai pitikö antaa myöten sille vastenmielisyydelle, jota tunsin heidän epäsiisteyttään kohtaan. Kaikesta halustani huolimatta minun oli siihen aikaan sanan täydessä merkityksessä mahdoton lähestyä heitä. Ymmärsimme kaikki asiat ihan eri tavoilla. Oli kokonainen pohjattomuus sellaisia vivahduksia, jotka minusta muodostivat elämän viehättävyyden ja arvon mutta jotka heille olivat aivan käsittämättömiä, ja päinvastoin. Mutta pääsyynä lähestymisen mahdottomuuteen oli verkatakkini 20-ruplan hintainen kangas, ajoneuvoni ja hollantilainen paitani. Tämä syy oli minulle erittäin tähdellinen: minusta tuntui kuin olisin ehdottomasti loukannut heitä noilla varallisuuteni tunnusmerkeillä. Tunsin itseni heidän edessään syylliseksi, ja milloin nöyrtyen milloin taas kapinoiden tätä ansaitsematonta nöyrtymistä vastaan sekä ruveten itseluottavaiseksi, en voinut mitenkään päästä heidän kanssaan tasa-arvoiselle, rehelliselle pohjalle. Mutta raaka ja rikoksellinen puoli Zuhinin luonteessa peittyi silmissäni siihen aikaan niin kokonaan sen runollisen urheuden rinnalla jota hänessä vainusin, ettei siinä ollut minusta yhtään mitään epämiellyttävää.
Parin viikon kuluessa kävin melkein joka ilta lukuja kertaamassa Zuhinin luona. Tein kuitenkin sangen vähän työtä, sillä, kuten sanottu, olin jäänyt tovereistani jälkeen ja kykenemättä yksin lukemaan heidät saavuttaakseni, ainoastaan teeskentelin kuuntelevani ja ymmärtäväni mitä he lukivat. Taisivat toverinikin arvailla minun teeskentelevän ja usein huomasin heidän jättävän pois paikkoja, jotka olivat heille tuttuja, milloinkaan minulta kysymättä.
Päivä päivältä katsoin heidän epäsiisteyttään yhä leppeämmin silmin, perehtyen heidän tapoihinsa ja löytäen niistä paljon runollisuutta. Ja ainoastaan Dmitrille antamani kunniasana, etten milloinkaan mene heidän kanssaan juomaretkille, piti minua heidän huvituksistaan erillä.
Kerran tahdoin kehua heidän edessään tietojani kirjallisuudessa, erittäinkin ranskalaisessa, ja viritin keskustelun tästä aineesta. Ihmeekseni tuli ilmi, että he olivat lukeneet paljon enemmän kuin minä, tunsivat ja arvostelivat englantilaisia jopa espanjalaisiakin kirjailijoita, puhuivat Lesage'sta, josta en ollut edes kuullutkaan. Pushkin ja Zhukovski olivat heille kirjallisuutta (eikä, niinkuin minulle, ainoastaan keltakantisia pikku kirjoja joita olin lapsena lukenut). Dumas'ta, Sue'ta ja Févalia he halveksivat jo aikaa sitten sekä arvostelivat, erittäinkin Zuhin, kirjallisuuden kysymyksiä paljon paremmin ja selvemmin kuin minä, jota minun oli hyvin vaikea myöntää. En myöskään musikin tuntemisessa ollut heitä etevämpi. Vielä suuremmaksi ihmeekseni sain tietää, että Operov soitti viulua, eräs toinen violonselloa ja pianoa, ja että molemmat soittivat yliopiston orkesterissa, olivat aika eteviä soittoniekkoja ja pitivät hyvää musiikkia suuressa arvossa. Sanalla sanoen, kaikkea, missä olisin heidän edessään kerskaillut, lukuunottamatta ranskan- ja saksankielen ääntämistä, he osasivat paremmin kuin minä, eivätkä sen johdosta lainkaan ylpeilleet. Olisinhan voinut kopeilla käytöstaidostani, mutta sitä taitoa ei minulla ollut, niinkuin Volodjalla. Mitäpä siis oli se ylemmyys, jolta minä heihin katsoin? Oliko se tuttavuuteni ruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa? Oliko se taitoni ääntää ranskaa? vaununi? hollantilainen paitani? kynteni? Kunpa tuo kaikki ei vaan olisi joutavaa turhuutta? — häämötteli minulle joskus jo mielessäni kadehtiessani heidän toverihenkeään ja sitä hyvänsuopaista nuorta iloa, jota edessäni näin. He kaikki sinuttelivat toisiaan. He kohtelivat toisiansa melkein raa'an yksinkertaisesti, mutta tuonkin raakuuden alta tuntui selvästi pelko hiukankaan loukata toista. Roisto, sika, jotka käytettiin heidän keskuudessaan hellittelyniminä, karmivat pintaani ja saattoivat minun heitä itsekseni ivaamaan, mutta nuo sanat eivät loukanneet eivätkä häirinneet läheisintä ystävyyttä heidän välillään. Toisiaan he kohtelivat niin varovasti ja hienotunteisesti, kuin voivat tehdä ainoastaan köyhät ja hyvin nuoret ihmiset. Mutta Zuhinin luonteessa ja hänen juomaretkeilyissään Lissaboniin tuntui vielä jotakin leveää, vapaata. Tuntui kuin heidän juomingeissaan olisi ollut jotakin aivan toista kuin tuossa pelissä poltetun rommin ja sampanjan kanssa, johon olin ottanut osaa paroni Z:n luona.