Vihdoin alkoi ensimäinen tutkinto, differentsiaaleissa ja integraaleissa, mutta minä olin yhä jonkinlaisen kummallisen usvan vallassa enkä tehnyt itselleni selvää siitä mikä minua odotti. Iltasin, Zuhinin ja muiden toverien seurassa oltuani, minuun tuli ajatus, että pitäisi muuttaa jotain mielipiteissäni, että jotain oli niissä väärää, mutta aamusin päivänpaisteen mukana rupesin jälleen comme-il-faut ihmiseksi, olin siihen tyytyväinen enkä halunnut mitenkään muuttuvani.
Tämmöisessä mielentilassa ajoin ensimäiseen tutkintoon. Istuin niille penkeille, missä olivat ruhtinaat, kreivit ja paronit, antauduin keskustelemaan ranskankielellä, ja (niin kummalta kuin se kuuluukin) ei juolahtanut mieleenikään, että nythän oli kohta vastaaminen aineissa, joita en nimeksikään osaa. Katselin levollisesti niitä, jotka lähestyivät tutkijain pöytää, jopa otin laskeakseni muutamista pilaakin.
— No, Grapp rukka, sanoin minä Ilinkalle, kun hän palasi pöydän luota: — tokko pelottaa?
— Saammepa nähdä, kuinka teidän itsenne käy, vastasi Ilinka, joka ylioppilaaksi tultuaan oli noussut täydelliseen kapinaan minun vaikutustani vastaan, ei hymyillyt minun häntä puhutellessani ja oli minulle kaikin puolin ynseä.
Minä hymähdin ylenkatseellisesti vastaukseksi Ilinkalle, vaikka hänen lausumansa epäilys panikin minut vähän hätkähtämään. Mutta entinen usva jälleen karkotti pelon ja minä pysyin edelleen hajamielisenä ja välinpitämättömänä, jopa lupasin paroni Z:lle, että heti kun minua on tutkittu, menen hänen kanssaan ravintolaan aamiaiselle. Kun minut huudettiin esille Ikoninin kanssa, oikasin minä pukuni poimut ja hyvin levollisesti menin tutkintopöydän ääreen.
Pieni säikähdyksen väristys kävi pitkin selkääni vasta silloin kuin nuori professori, sama mies, joka oli tutkinut minua pääsytutkinnossa, katsahti suoraan silmiini ja minä kosketin paperiin, johon kysymykset olivat kirjotetut. Ikonin otti lappunsa, samalla rynnäkköliikkeellä, kuin ennenkin; hän antoi sentään jotakuinkin mahdollisia vastauksia, vaikkakin huonoja, mutta minä vuorostani tein nyt sen minkä hän oli tehnyt ensi kerralla, vieläpä pahemminkin, sillä minä otin uuden lapun, enkä edes siihenkään osannut mitään vastata. Professori katsahti säälien minuun ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:
— Te ette voi siirtyä toiselle kurssille, herra Irtenjev. Parasta kun jätätte tutkinnot sikseen. Tiedekunta on puhdistettava. Samoin ette tekään, herra Ikonin, lisäsi hän.
Ikonin pyysi saada uudistaa tutkintonsa, ikäänkuin armosta, mutta professori vastasi hänelle, ettei kahdessa päivässä ehdi korjata semmoista mitä ei kokonaiseen vuoteen ole saanut aikaan, ja kielsi jyrkästi. Ikonin rukoili nöyrästi jälleen armoa; mutta professori ei sittenkään suostunut.
— Saatte mennä, hyvät herrat, sanoi hän yhtä hiljaa ja yhtä varmasti.
Vasta silloin minä rupesin lähtemään pöydän äärestä ja minua hävetti, että olin vaitiolollani ikäänkuin ottanut osaa Ikoninin alentaviin armonpyyntöihin. En muista miten kuljin salin läpi ylioppilaiden ohi, mitä vastasin heidän kysymyksiinsä, kuinka tulin eteiseen ja kuinka kotiin! Olin loukkaantunut, häväisty, olin todellakin onneton.