Kolmeen päivään en liikkunut huoneestani, en ketään nähnyt, tunsin tyydytystä kyyneleistä, kuten lapsuudessa, ja itkin paljon. Hain pistooleja, joilla olisin ampunut itseni, nimittäin siltä varalta, että olisi ruvennut kovasti tekemään mieli ampua. Arvelin, että Ilinka Grapp sylkee minua vasten silmiä, kun tapaa, ja menetteleekin siinä aivan oikein; että Operov iloitsee onnettomuudestani ja kertoo siitä kaikille; että Kolpikov oli aivan oikeassa häväistessään minua Jahrin ravintolassa; että tyhmät puheeni ruhtinatar Kornakovin kanssa olivat tämän saaneet aikaan j.n.e. Kaikki raskaat, itserakkaudelle kiusalliset hetket elämässä tulivat toinen toisensa perästä mieleeni; koetin sysätä onnettomuuteni syyn jonkun toisen niskaan: kuvailin, että joku oli tämän kaiken tahallaan minulle saattanut, keksin kokonaisen salajuonen itseäni vastaan, moitin professoreja, tovereja, Volodjaa, Dmitriä, isää siitä, että hän oli pannut minut yliopistoon, kohtaloa siitä, että se oli antanut minun elää tämmöiseen häväistykseen asti. Arvellen itseni täydellisesti kukistuneeksi kaikkien niiden silmissä, jotka minua tunsivat, pyysin isältä päästä husaariksi taikka Kaukaasiaan. Isä ei ollut minuun tyytyväinen, mutta nähdessään hirmuisen suruni hän lohdutteli minua, sanoen että niin paha asia kuin tuo olikin, saattoi kaikki vielä tulla korjatuksi siirtymiselläni toiseen tiedekuntaan. Volodja, joka myöskään ei voinut ymmärtää tilaani niin erin kauheaksi, arveli, että toisessa tiedekunnassa en ainakaan tarvitsisi hävetä uusien toverien edessä.
Naisemme taas eivät ymmärtäneet eivätkä tahtoneet tai eivät voineet ymmärtää mitä se tutkinto oikeastaan oli, mitä merkitsi jäädä ensimäiselle kurssille, ja he säälivät minua ainoastaan siksi, että näkivät suruni.
Dmitri kävi luonani joka päivä ja oli kaiken aikaa hyvin hellänä ja lempeänä; mutta minusta juuri senvuoksi tuntui, että hän oli kylmennyt minua kohtaan. Tuntui aina loukkaavalta ja pahalta, kun hän tultuaan luokseni vaijeten istui hyvin lähelle minua, vähän samaan tapaan kuin lääkäri istuu sairaan vuoteelle. Sofia Ivanovna ja Varinka lähettivät hänen kauttaan luettavakseni kirjoja, joita olin ennen kysellyt, ja pyysivät minua käymään luonaan, mutta juuri tuossa heidän huomiossaan minä olin keksivänäni ylpeänä, minulle alentavaa ystävyyttä muka jo liian syvälle vajonnutta ihmistä kohtaan. Parin kolmen päivän perästä olin vähän rauhottunut, mutta maalle-lähtöömme asti en liikkunut mihinkään kotoa, vaan yhä kohtaloani ajatellen, tyhjää toimittaen vetelehdin huoneesta huoneeseen, kotolaisiakin vältellen.
Mietin miettimistäni, ja vihdoin kerran myöhään illalla, istuessani yksin alakerrassa ja kuunnellessani Audotja Vasiljevnan valssia, äkkiä hypähdin paikaltani, juoksin yläkertaan, otin esiin vihon, jonka kanteen oli kirjotettu: "Elämän periaatteita", avasin sen ja jouduin katumuksen ja sisällisen innostuksen valtaan. Purskahdin itkuun, mutta nuo eivät olleet enää epätoivon kyyneleitä. Suoriusin ja ojennuin, päätin uudelleen ruveta kirjottamaan elämän periaatteita ja olin lujasti vakuutettu siitä, etten enää milloinkaan tee pahaa, en ole hetkeäkään työttömänä enkä milloinkaan periaatteistani luovu.
Kestikö tätä uutta sisäistä innostusta kauankin, mitä laatua se oli, ja mitä vaikutusta sillä oli henkiseen kehitykseeni, siitä kerron seuraavassa, onnellisemmassa nuoruuteni osassa.