— Seis poika! huusi minulle äkkiä tuttu ääni. — Sinuapa juuri hainkin, poika kulta!
Minä aijoin ensin juosta ohi, mutta isä tarttui käteeni ja sanoi ankarasti:
— Tuleppa tänne, velikulta! — kuinka olet uskaltanut kajota portföljiin minun työhuoneessani? sanoi hän taluttaen minua pieneen vastaanottohuoneeseen. — Mitä? miksi vaikenet? Mitä? lisäsi hän ottaen kiinni korvastani.
— Olen syyllinen, sanoin minä: — en itsekään tiedä mikä minuun oli tullut.
— Vai et tiedä mikä sinuun oli tullut, vai et tiedä, vai et tiedä, vai et tiedä, vai et tiedä, toisti hän joka sanalla nytkäyttäen korvaani: — vieläkö toisten pistät nokkaasi joka paikkaan, vieläkö? vieläkö?
Vaikka tunsin korvassani mitä suurinta kipua en minä itkenyt, vaan koin miellyttävää siveellistä tunnetta. Heti kun isä oli päästänyt minun korvani, tartuin hänen käteensä ja itkien rupesin sitä suutelemaan.
— Lyö minua vielä, puhuin minä itkussa: — kovemmin, kipeämmin, minä olen kelvoton, huono ja onneton ihminen!
— Mikä sinun on? sanoi hän kevyesti lykäten minua luotaan.
— En, en mene pois, sanoin minä ja tartuin hänen nuttuunsa. — Kaikki vihaavat minua, sen tiedän, mutta Jumalan tähden, kuule sinä minua, suojele minua, taikka aja kotoa. Minä en voi elää hänen kanssaan, hän koettaa kaikin tavoin alentaa minua, käskee polvilleen eteensä, tahtoo ruoskia minua. Minä en voi, en minä ole pieni, en minä sitä kestä, minä kuolen, tapan itseni. Hän oli sanonut mummolle, että olen lurjus, nyt mummo on kipeänä ja ehkä kuolee minun tähteni, minä… hä… nen… Jumalan tähden, anna vitsaa… miksi… kiu… kiu… sa… ta… an…
Kyyneleet olivat tukehuttaa minut, minä istuin sohvalle enkä voinut enää puhua, pääni kallistui hänen polvilleen, minä nyyhkytin niin että tuntui kuin minun olisi heti pitänyt kuolla.