MUMMO.
Mummo heikkoni päivä päivältä; hänen kellonsa, Gashan toruileva ääni ja ovien paiskaaminen yhä useammin kuului hänen huoneestaan päin, eikä hän ottanut meitä puheillensa enää kabinetissaan, istuen voltaire-nojatuolissaan, vaan makuuhuoneessa, maaten korkealla vuoteellaan pitsityynyjensä keskellä. Tervehtiessäni häntä huomasin hänen kädellään vaalean kellertävää, kiiltävää turvotusta, ja hänen huoneessaan tuntui samallainen raskas ilma, jota viisi vuotta sitten tunsin äiti-vainajan huoneessa. Lääkäri kävi kolmasti päiväänsä hänen luonaan, olipa jo pidetty muutamia neuvotteluja useampienkin lääkärien kesken. Mutta hänen luonteensa, hänen ylpeä ja juhlallinen tapansa kaikkia kotolaisia ja erittäinkin isää kohtaan olivat aivan entisellään; yhä entiseen tapaan hän venytteli sanojaan, kohotti silmäkulmiaan ja sanoi: "ystäväni."
Mutta nytpä muutamaan päivään ei meitä oltu päästetty enää hänen luokseen ja eräänä aamuna St Jérôme kesken tuntia ehdotteli että lähtisin Ljubotshkan ja Katinkan kanssa ajelemaan. Vaikka rekeen istuessani kyllä huomasinkin, että mummon ikkunan kohdalla katu oli peitetty olkiin ja että sinisiin takkeihin puettuja miehiä seisoi portillamme, en voinut vieläkään ymmärtää, miksi meitä lähetettiin ajelemaan näin omituisella ajalla. Sinä päivänä ajelun aikana me Ljubotshkan kanssa olimme jostakin syystä tuommoisella erikoisen iloisella tuulella, jolloin jokainen mitättöminkin tapaus, jokainen sana, jokainen liike panee nauramaan.
Kulkukauppias tarttuen päälaella kantamaansa vakkaseen livistää edestämme kadun yli, ja me nauramme. Ryysyinen Vanjka ohjan periä huiskuttaen ja hevosen nelistäessä koettaa ajaa ohitsemme, ja me hahatamme. Filipin piiska tarttuu reen jalakseen; hän käännähtää sitä irrottamaan, ja me olemme kuolla nauruun. Mimmi sanoo tyytymättömänä, että ainoastaan tyhmät nauravat syyttä, — ja Ljubotshka, kasvot hehkuksissa pidätetystä naurusta, katsoo minuun silmäkulmiensa alta. Meidän katseemme kohtaavat toisensa ja me purskahdamme sellaiseen homerolaiseen nauruun, että kyyneleet tulevat silmiimme emmekä me voi hillitä naurun puuskauksia, jotka ovat meidät tukehuttaa. Tuskin olimme ehtineet vähän rauhottua, kun minä katsahdan Ljubotshkaan ja lausun sovitun sanasen, joka oli meillä ollut joku aika sitten muodissa ja joka aina herätti naurua, ja me jälleen purskahdamme nauruun.
Ajaen kotiportin eteen minä olin avaamaisillani suuta tehdäkseni Ljubotshkalle naaman, kun silmiäni kohtasi ruumisarkun musta kansi, joka oli asetettu portaittemme ovenpuoliskoa vasten, ja suuni jäi tuohon vääristettyyn asemaan.
— Votre grand'mère est morte! sanoo St Jérôme tullen kalpeana meitä vastaan.
Kaiken aikaa kun mummon ruumis on talossa, tunnen raskasta kuoleman kammoa, se on: aivan kuin ruumis olisi elävä ja epämiellyttävästi muistuttaisi minua siitä, että minunkin on joskus kuoleminen, jota tunnetta on jostakin syystä totuttu pitämään surun tunteena. En minä kaipaa mummoa, ja tuskinpa häntä kukaan todenperästä kaipaa. Huolimatta siitä, että huone on täynnänsä surupukuisia vieraita, ei hänen kuolemaansa kukaan sure, paitsi yksi henkilö, jonka luonnoton suru sanomattomasti ihmetytti minua. Ja tämä henkilö oli sisäpiika Gasha. Hän piiloutui ylisille, sulkeutui sinne, itki lakkaamatta, kirosi olemassaoloaan, repi tukkaansa, ei tahtonut kuulla mitään neuvoja ja sanoi, että rakkaan rouvan kadotettua on kuolema hänelle ainoa lohdutus.
Toistan uudelleen, että tunteiden asioissa on kaiken todennäköisyyden puute totuuden paras tunnusmerkki.
Mummoa ei enää ollut, mutta yhä vielä meidän kodissamme elivät muistelemiset ja puhelemiset hänestä. Nämä puheet koskivat etupäässä sitä testamenttia, jonka hän oli ennen kuolemaansa tehnyt ja jonka sisältöä ei tuntenut kukaan paitsi hänen testamenttinsa toimeenpanija, ruhtinas Ivan Ivanovitsh. Mummon palvelusväen joukossa huomasin jonkinlaista mielenkiihkoa, kuulin usein arveluita siitä, kuka joutuu kenenkin palvelijaksi, ja itsekin tunnustaakseni ajattelin ehdottomalla ilolla, miten me nyt vastaanotamme perinnön.
Kuuden viikon kuluttua Nikolai, tuo meidän talomme alituinen uutislehti, kertoi minulle, että mummo oli jättänyt koko omaisuutensa Ljubotshkalle, määräten holhoojaksi Ivan Ivanovitshin, eikä isää.