XXIV
MINÄ.
Ylioppilaaksi pääsemiseeni ei ollut enää kuin muutama kuukausi. Lukuni kävivät hyvin. Opettajia odottaessa ei minua vallannut pelko, vaan tunsin päinvastoin jonkinlaista nautintoa oppitunnin alkaessa.
Minua huvitti lausua opittu läksyni selvästi ja kuuluvasti. Valmistuin matemaattiseen tiedekuntaan, ja tämän vaalin, totta puhuakseni, olin tullut tehneeksi ainoastaan siksi, että sanat: siinukset, cosinukset, differentiaalit, integraalit j.n.e. suuresti miellyttivät minua.
Olin kasvultani matalampi Volodjaa, leveäharteinen ja lihava, olin kuten ennenkin ruma, ja kuten ennenkin kärsin siitä. Koetin näyttää originellilta. Eräs seikka lohdutti minua: isä sanoi kerran minusta, että minulla on viisas naama, ja sen minä uskoin täydellisesti.
St Jérôme oli minuun tyytyväinen, kehui minua, enkä minä enää lainkaan vihannut häntä, vaan päinvastoin, kun hän sanoi, että semmoisilla taipumuksilla, semmoisella järjellä varustettuna kuin minä, täytyi helposti voida suorittaa se tai tuo, — niin minusta näytti, että pidän hänestä.
Havaintojen tekeminen piikain kamarissa oli jo aikaa sitten päättynyt, minua hävetti piilottautua ovien taakse, ja sitä paitsi oli Mashan rakkaus Vasiliin hiukan kylmentänyt minua. Mutta lopullisesti paransi minut tästä onnettomasta intohimosta Vasilin naiminen, johon minä itse hänen pyynnöstään hankin isän suostumuksen.
Kun nuoret, kantaen konvehtitarjotinta, ilmestyivät isää kiittämään, ja Masha, sininauhainen pitsimyssy päässä, kiitti jostakin myös meitä kaikkia, olkaan suudellen, tunsin ainoastaan pomaadan hajua hänen hiuksistaan, vaan en vähintäkään kiihtymystä.
Yleensäkin aloin vähitellen vapautua poika-ikäni virheistä, lukuunottamatta tosin yhtä päävirheistä, jonka oli saattaminen minulle vielä paljon vahinkoa elämässä — nimittäin taipumustani järkeilemiseen.