VI
RIPPITUNNUSTUS.
Näissä ja tämäntapaisissa hajamielisissä ajatuksissa minä palasin kabinettiin, sittenkuin kaikki olivat sinne kokoontuneet ja pappi oli noussut seisaalleen, valmiina lukemaan ripin edellä käypää esirukousta. Mutta heti kun yleisen äänettömyyden keskellä kajahti munkin vaikuttava, ankara ääni, ja erittäinkin kun hän lausui meille rukouksen sanat: ilmaiskaa kaikki syntinne, häpeämättä, salaamatta ja puolustamatta niitä, ja teidän sielunne puhdistun Jumalan edessä, mutta jos jotain salaatte, niin suuri on teidän syntinne oleva, — palasi minuun tuo hurskauden vavistus, jota olin tuntenut aamulla ajatellessani edessä olevaa rippiä. Tunsinpa päälliseksi nautintoa tämän mielentilan tuntemisesta ja koetin sitä viivyttää pysäyttämällä kaikki ajatukset jotka mieleeni juolahtivat, ja koettaen väkisinkin olla jostakin peloissani.
Isä meni ensimäisenä ripille. Hän viipyi hyvin kauan papin kanssa mummon huoneessa, jona aikana me muut istuimme ääneti kabinetissa tai korkeintain supatimme siitä kenen oli ensin meneminen. Vihdoin kuului ovesta taas munkin rukouksen ääni ja isän askeleet. Ovi narahti ja isä tuli sieltä tapansa mukaan yskähdellen ja olkaansa kohautellen sekä katsomatta kehenkään meihin.
— No, Ljubotshka, meneppä nyt sinä, ja muista sanoa kaikki. Sinä veitikka tyttöseni olet suuri syntinen, sanoi isä pilalla nipistäen häntä poskesta.
Ljubotshka sekä vaaleni että punastui, otti paperilappunsa esiliinan alta ja sitten taas piilotti sen sinne takasin. Kumartaen päänsä, jotenkin lyhentäen kaulansa, aivan kuin olisi odottanut ylhäältäpäin tulevaa iskua, hän meni ovesta. Ei hän siellä kauan viipynyt, mutta tultuaan hänen olkapäänsä nytkähtelivät itkun rajupuistatuksista. Vihdoin, sievän Katinkan jälkeen, joka hymyillen palasi ripiltä, tuli minunkin vuoroni. Sama tylsä pelko sydämmessä ja sama halu tahallani kiihottaa tätä pelkoa minä astuin puolihämärään huoneeseen. Pappi seisoi rukouspulpetin ääressä ja käänsi verkalleen kasvonsa minuun päin.
Viivyin korkeintain viisi minuttia mummon huoneessa, mutta tulin sieltä onnellisena ja silloisen luuloni mukaan täydellisen puhtaana, siveellisesti uudestisyntyneenä ihmisenä. Ja vaikka minuun teki oudon ja pahan vaikutuksen elämämme vanha muoto, entiset huoneemme, omat huonekalumme, oma ulkonainen olentoni (olisin suonut, että kaikki ulkonainenkin olisi samoin muuttunut kuin luulin itse sisällisesti muuttuneeni), — niin siitä huolimatta pysyin tässä autuaassa mielentilassa siihen hetkeen asti kuin menin illalla maata.
Olin jo nukkumaisillani, kun vielä kertaalleen luettelin mielessäni kaikkia niitä syntejä, joista olin puhdistunut. Silloin äkkiä muistin erään häpeällisen teon, josta en ollut ripillä mitään maininnut. Ennen rippiä pidetyn esirukouksen sanat muistuivat mieleeni ja alkoivat herkeämättä soida korvissani. Koko rauhani haihtui siinä tuokiossa. "Mutta jos salaatte, niin suuri on teidän syntinne oleva…" kuulin lakkaamatta, ja minä kuvailin olevani niin kauhea syntinen, ettei mikään rangaistus olisi minulle ollut kyllin ankara.
Kauan heittelin itseäni kyljeltä kyljelle sieluntilaani miettien ja joka hetki Jumalan rangaistusta jopa äkkikuolemaakin odottaen, — mikä ajatus hirvitti minua sanomattomasti. Mutta samassa pisti päähäni oiva tuuma: heti päivän valettua menen tai ajan luostariin tuon munkin puheille ja teen uuden rippitunnustuksen. Tähän ajatukseen rauhotuin ja nukuin.