LÄHTÖ LUOSTARIIN.
Heräsin yöllä moneen kertaan kun pelkäsin nukkuvani liian kauan, ja olin jo kuudelta pystyssä. Päivä vasta vähän hämärteli ikkunoissa. Pukeuduin ja vedin jalkaani vuoteen luona olleet puhdistamattomat saapasrähjät, sillä Nikolai ei ollut vielä ehtinyt suorittaa aamutoimiaan. Peseytymättä ja aamurukousta toimittamatta suoriusin ulos ja tulin ensi kerran eläessäni kadulle, jossa ei ollut ketään muuta kuin minä yksin.
Vastaiselta puolelta, suuren rakennuksen viheriäisen katon takaa punotti hämärä aamunkoitto. Jotenkin kova yöllinen kevätpakkanen oli pannut riitaan katulian ja rännipurot; se pisteli jalkoihini ja nipisteli kasvojani ja käsiäni. Meidän poikkikadullamme ei ollut vielä ainoatakaan ajuria, joita olisin tarvinnut päästäkseni pian perille ja sitten palaamaan. Ainoastaan Arbatovan kadulla näkyi jono jotain kuormia ja kaksi kivityömiestä kulki jutellen ohitseni katukäytävällä. Noin tuhat askelta käytyäni alkoi tulla vastaani miehiä ja naisia, jotka kulkivat korit kainaloissa torille, ja myös veden ajajia; katuristeykseen ilmestyi kahvileivän myyjä; jokin pakari avattiin ja Arbatovan portilla tapasin vihdoin ajurin, vanhan ukon, joka nuokkuen torkkui vanhoilla, kuluneilla, paikatuilla, sinertävillä ajoneuvoillaan. Hereille havahtuessaan hän ei huomannut minulta pyytää kuin 20 kopekkaa luostariin ja takasin, mutta sitten äkkiä hoksasi, ja juuri kun olin nousta istumaan, alkoi pieksää hevostaan ohjan perillä ja ajaa tiehensä. "Täytyyhän hevostakin syöttää! ei auta, herra", hän höpisi.
Vaivalla sain hänet houkuteltua pysähtymään, kun tarjosin 40 kopekkaa, Hän pysähtyi, tarkasteli minua huolellisesti, ja sanoi: "istukanhan sitten." Tunnustaakseni hiukan pelkäsin, että hän vie minut syrjäiseen kaupunginosaan ja ryöstää siellä rahani. Päästäkseni ylös, tartuin hänen ryysyisen ajuripukunsa kaulukseen, — jolloin hänen ryppyinen, koukistunutta selkää jatkava kaulansa sääliä herättävästi paljastui, — ja vedin itseni ylös aaltomaiselle, sinertävälle istuimelle, jonka jälkeen me ajaa tärryytimme alas pitkin Vosdvizhenkan katua. Matkalla ehdin huomata, että ajoneuvojen selustin oli vuorattu vihertävällä kangaspalalla, josta ajurin pukukin oli tehty; tuo seikka rauhotti minua jostakin syystä, enkä enää pelännyt joutumista syrjäkadulle ja ryöväyksen alaiseksi.
Aurinko oli noussut jo jotenkin korkealle ja kirkkaasti kuultasi kirkkojen tornikupuja meidän tullessamme luostarin eteen. Varjopaikoissa oli vielä valta pakkasella, mutta pitkin tienkeskustoja virtasi nopeita, mutaisia puroja, ja hevonen juosta läiskäsi sulaneessa loassa. Tultuani luostarin muurien sisälle kysyin ensimäiseltä kohtaamaltani henkilöltä, miten voisin tavata tuota pappia.
— Tuolla on hänen kammionsa, sanoi ohimenevä munkki pysähtyen hetkiseksi osuttamaan pientä rakennusta, jossa oli kuisti oven edessä.
— Kiitän nöyrimmästi, vastasin.
Mutta mitähän ajattelivat minusta munkit, jotka tuossa toinen toisensa jäljessä tulivat kirkosta ja kaikki katselivat minua? En minä ollut aikuinen enkä lapsi; kasvoni eivät olleet pestyt, tukka harjaamaton, vaatteet tomuiset, saappaat puhdistamattomat ja päälliseksi liassa. Mihinkähän ihmisluokkaan nuo munkit kuvailivat minun kuuluvan? Hyvin tarkkaan ne minua vaan tähystelivät. Kaikesta huolimatta kuljin nuoren munkin opastamaan suuntaan.
Kapealla tiellä, joka vei luostarikammioihin päin, kohtasin mustapukuisen vanhuksen, joka katseli minua sankkojen harmaiden silmäkulmainsa alta ja kysäsi: "mitä asiaa minulla oli?"
Vähältä etten sanonut "ei mitään" ja juossut takasin ajurin luo palatakseni kotiin, mutta rypistyneistä kulmakarvoista huolimatta vanhuksen kasvot herättivät luottamusta. Sanoin tahtovani tavata rippi-isääni, ja nimitin hänen nimensä.