Tupakin haju oli erinomaisen miellyttävä, mutta suussa tuntui katkeralta ja hengitystä ahdisti. Rohkaisten itseäni minä kuitenkin aika kauan vetelin savuja, yrittelin tehdä rinkejä ja "vetää sisään". Pian oli sinertävä savupilvi täyttänyt huoneen, piippu alkoi korista, kuuma tupakki hypähteli, mutta suussa tuntui polttoa ja päässä pientä pyörrytystä. Minä aijoin jo lopettaa ja vielä tahdoin vaan katsahtaa miltä näytän piippuineni peilissä, kun ihmeekseni jalat horjahtivat; huone alkoi pyöriä ja kun vilkasin peiliin, jonka ääreen vaivalla pääsin, huomasin olevani kalpea kuin lakana. Tuskin ennätin kaatua sohvalle kuin tunsin sellaista kuvotusta ja niin suurta heikkoutta, että luulin olevani myrkytetty ja jo kuolemaa tekeväni. Pelästyin kauheasti, olin huutamaisillani apua ja käskemäisilläni lääkäriä hakemaan.
Mutta tämä säikähdys ei kestänyt kauan. Pian ymmärsin, mistä oli kysymys, ja hirveässä päänkivistyksessä, perin heikontuneena makasin pitkän aikaa sohvalla, tylsästi tuijottaen Bostandjoglon vaakunaan, joka oli kuvattu tupakkikäärön kylkeen, — tuijotin permannolla makaavaan piippuun, uloskarisseeseen tuhkaan ja torttujen jäännöksiin, ja surullisella pettymyksellä ajattelin: "en kai sitten olekaan vielä ihan suuri, koska en voi polttaa muiden tavalla, ja eipä minun näy olevan sallittu myös muiden tavalla pidellä piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä, vedellä savuja ja puhaltaa sitä ulos ruskeiden viiksien läpi." Dmitri tapasi minut tässä epämiellyttävässä tilassani, tultuaan meille viiden ajoissa, kuten oli sovittu. Juotuani lasillisen vettä minä kuitenkin melkein kokonaan virkistyin ja olin valmis lähtemään hänen seurassaan.
— Ja mikä halu teidän on polttaa! sanoi hän silmäillen tupakoimiseni jälkiä; — se on kaikki joutavaa rahanhukkaa. Minä olen päättänyt olla polttamatta… Mutta lähdetäänpä nyt, täytyy vielä hakea käsiimme Dubkov.
XIV
VOLODJAN JA DUBKOVIN TOIMIA.
Heti Dmitrin astuessa huoneeseeni huomasin hänen kasvoistaan, hänen käyntitavastaan ja tuosta hänelle omituisesta tavasta huonon tuulen aikana silmää siristäen ja kasvoja rumasti vääntäen nykäistä päätä syrjälle, ikäänkuin kaulusta korjatakseen, — että hän oli tuossa kylmän itsepäisessä mielentilassa, joka oli vallalla silloin kuin hän ei ollut tyytyväinen itseensä, ja joka aina vieroitti minua hänestä. Viime aikoina olin jo alkanut tehdä havaintoja ja arvosteluja hänen luonteestaan, mutta ystävyyteemme ei sillä ollut mitään vaikutusta: ystävyytemme oli vielä niin nuori ja voimakas että katsoinpa minä Dmitriä miltä puolelta tahansa aina hän näytti minusta yhtä täydelliseltä. Hänessä oli kaksi eri ihmistä, jotka kumpikin ihastuttivat minua yhtä paljon. Toinen, jota kiihkeästi rakastin, oli hyväsydämminen, hellä, nöyrä, iloinen ja tiesi itse näistä hyvistä ominaisuuksistaan. Hänen ollessa tässä mielentilassa, näytti koko hänen ulkomuotonsa, äänensä, kaikki liikkeensä ikäänkuin puhuvan: "olen nöyrä ja hyvä, nautin siitä, että olen nöyrä ja hyvä, ja te voitte sen kaikki nähdä." Toinen — johon vasta nyt aloin tutustua ja jonka suuruutta ihastelin — oli kylmä, itseänsä ja muita kohtaan ankara, ylpeä, kiihkoisuuteen asti uskonnollinen ja yksipuolisuuteen asti siveellinen mies. Tällä hetkellä hän oli tuo toinen ihminen.
Sillä avomielisyydellä, joka oli suhteittemme välttämätön peruste, sanoin hänelle istuessamme vaunuihin, että minua suretti nähdä häntä tänä onneni päivänä noin raskaalla ja minulle epämiellyttävällä tuulella.
— Varmaan on jokin teitä pahottanut: miksi ette sano sitä minulle? kysyin minä.
— Nikolenka! vastasi hän kiirehtimättä, hermostuneesti kallistaen päätään syrjälle ja tehden naamaa. — Jos olen luvannut olla mitään salaamatta teiltä, niin ei teilläkään ole syytä epäillä minussa umpimielisyyttä. Eihän saata aina olla yhtä valmis avomielisyyteen, mutta jos jokin on saanut minut pahalle tuulelle, niin en itsekään tiedä mikä.
"Mikä ihmeellisen avomielinen, rehellinen luonne", ajattelin minä enkä puhunut enempää hänen kanssaan.