Näin sanaakaan sanomatta me saavuimme Dubkovin luo. Dubkovin kortteeri oli tavattoman komea, taikka ainakin näytti minusta sellaiselta. Kaikkialla oli mattoja, tauluja, uutimia, kirjavia seinäpaperia. muotokuvia, taivutettuja keinutuoleja, voltaire-nojatuoleja; seinillä riippui pyssyjä, pistooleja, metsästyslaukku ja jonkinlaisia kartongista tehtyjä eläinten päitä. Tämän työhuoneen nähtyäni ymmärsin heti ketä Volodja oli matkinut omaa huonetta sisustaessaan. Me tapasimme Dubkovin ja Volodjan kortinpeluussa. Jokin minulle tuntematon herrasmies (luultavasti ei kovinkaan paljon merkitsevä, päättäen hänen ujosta asennostaan) istui pöydän ääressä ja katseli hyvin hartaasti peliä. Dubkov itse oli silkkisessä nutussa ja pehmeissä kengissä. Volodja istui takki riisuttuna vastapäätä häntä sohvalla ja päättäen punehtuneista kasvoistaan ja tyytymättömästä, vilkkuilevasta katseestaan, jonka hän hetkeksi korteista irrottuen heitti meihin, hän oli hyvin kiinni pelissä. Nähtyään minut hän punastui vielä enemmän.
— No, sinun on vuoro sekottaa, sanoi hän Dubkoville. Huomasin, ettei hänen mieleensä ollut minun saavan tietää, että hän pelaa korttia. Mutta hänen katseessaan ei näkynyt hämmennystä, se ikäänkuin puhui minulle: "niin, minä pelaan, mutta sinä sitä ihmettelet ainoastaan siksi, että olet vielä nuori. Se ei ole mitään pahaa, vaan on meidän iällämme välttämätön asia."
Minä heti vainusin ja ymmärsin asian.
Dubkov ei ruvennutkaan jakamaan kortteja, vaan nousi, puristi käsiämme, pyysi istumaan ja tarjosi piippuja, joista me kuitenkin kieltäysimme.
— Jaha, siinäkö nyt on siis meidän diplomaattimme, joka on vikapää alkavaan juhlaan, sanoi Dubkov. — Piru vieköön, överstin näköinen se on kuin onkin!
— Hm! panin minä tuntien jälleen kuinka kasvoilleni puhkeaa tuo tyhmän itserakas hymy.
Minä kunnioitin Dubkovia niinkuin vaan voi kuudentoista ikäinen poika kunnioittaa seitsemänkolmatta ikäistä ajutanttia, jota kaikki aikuiset sanovat hyvin eteväksi nuoreksi mieheksi, joka mainiosti tanssii, puhuu ranskaa, ja joka sydämmessään halveksien nuoruuttani nähtävästi koettaa sitä peittää.
Kunnioituksestani huolimatta oli minun koko tuttavuuteni aikana jumalaties mistä syystä vaikea ja epämukava katsoa häntä silmiin. Myöhemmin tein sen huomion, että minun on kolmenlaisten ihmisten silmiin vaikea katsoa: niiden, jotka ovat minua paljon pahemmat, niiden, jotka ovat minua paljon paremmat, ja niiden, joiden kanssa me emme ota toisillemme sanoaksemme mitä kumpikin tiedämme. Ehkä Dubkov oli parempi, ehkä myös huonompi minua, mutta varmaa vaan on, että hän sangen usein valehteli, tunnustamatta valhettaan, — että minä olin tuon hänen heikkoutensa huomannut enkä tietysti uskaltanut hänelle siitä puhua.
— Pelataan vielä yksi kuningas, sanoi Volodja nytkäytellen olkaansa, niinkuin isä, ja sekotellen kortteja.
— Kas kuinka se nyt siihen peliin takertui! sanoi Dubkov: — lopetetaan toinen kerta. No, taikka sama se, jaa kortit.