"Oi, herraseni, teillä ei ole lainkaan sääliä. Kuinka te enää voitte saada siihen eloa? Se on jo kahdenkymmen vuoden vanha. Hevosparka on tyyten kiusattu, saa töin tuskin enää huovutuksi ja on sen lisäksi ikiloppu. Onhan se niin kovin vanha, ihan kuin Pimen Timofeits. Voisittehan yhtä hyvin istua ukko Timofeitsin hartioille ja lyödä häntä minkä jaksaisitte ruoskalla. Tokkohan teidän tulisi häntä sääli?"
Minä ajattelin Pimen vanhusta ja kuuntelin palvelian sanoja. Minä astuin alas hevosen selästä, ja kun sitten katselin sen hien peittämiä kylkiä ja näin, kuinka raskaasti se läähötti ja huiskutti sinne tänne häntäänsä, josta jo oli lähtenyt pois paljon jouhia, niin käsitin, kuinka vaikeata se kaikki oli ollut hevoselle. Ennen olin luullut, että sillä oli yhtä paljon huvia ratsastuksesta, kuin minullakin. Minun tuli niin sääli Woronokkia, että rupesin suutelemaan sen hikistä kaulaa ja pyytämään siltä anteeksi sitä, että olin lyönyt sitä. Tultuani aikamieheksi olen aina säälinyt hevosia, ja muistan aina Woronokkia ja Pimen Timofeitsiä, kun näen hevosia kiusattavan.
Keisarinna Si-lin-tsi.
Kiinan keisarilla, Hoangtsilla, oli puoliso, jota hän hellästi rakasti.
Keisari toivoi, että koko kansa muistaisi hänen rakasta puolisotaan.
Sen vuoksi näytti keisari puolisolleen silkkimatoa ja sanoi: "otappas selko siitä, mihin tätä matoa voidaan käyttää ja miten sitä on hoidettava, niin kansa ei ole koskaan sinua unhottava."
Si-lin-tsi rupesikin tarkastelemaan näitä matoja ja huomasi, että niiden ympärillä oli jotakin hämähäkin verkon tapaista kudosta, silloin kun ne menivät tainnoksiin. Hän purki tämän kudoksen, kehräsi siitä lankaa ja kutoi jo yhden silkkihuivin. Sitten hän huomasi vielä, että nämä madot viihtyvät mulperipuissa. Hän rupesi kokoamaan mulperipuiden lehtiä ja ruokki niillä silkkimatojaan. Sillä tavalla kasvatti hän niitä suuren joukon ja opetti kansaa niitä hoitamaan.
Siitä ajasta on jo kulunut viisi tuhatta vuotta, mutta kiinalaiset muistavat vieläkin keisarinna Si-lin-tsiä ja pitävät juhlia hänen kunniakseen.
Silkkimato.
Minulla oli puutarhassani muutamia vanhoja mulperipuita. Ne oli jo isän isäni istuttanut.
Kerran sain syksyllä muutamia grammeja silkkimadon munia ja minua neuvottiin, miten minun oli hoidettava silkkimatoja, saadakseni niistä silkkiä. Nämä munat olivat mustanruskeita ja niin pieniä, että nuissa muutamissa grammeissa, jotka olin saanut, laskin niitä olevan 5,835 kappaletta. Ne ovat pienempiä, kuin pieninkin silmäneulan pää ja muuten ei niissä voinut huomata mitään elonmerkkejä. Ainoastaan silloin, kun niitä satuttiin puristamaan niin kovasti, että ne menivät rikki, ne narahtivat hiukan.