Nämä munat kuleksivat pöydälläni pitkät ajat minun niitä huomaamattani ja minä olin jo tyyten ne unhottaa.
Mutta kerran satuin sitten keväällä menemään puutarhaan ja huomasin, että mulperipuissa jo näkyi urpia ja että päivän puolella jo oli lehtiäkin. Silloin muistin silkkimadon munani, ja tultuani kotiin aloin niitä tarkastella ja hajottelin ne hiukan laajemmalle tilalle. Suuri osa munista ei ollut enää mustanharmaita, kuten ennen, vaan toiset olivat vaaleanharmaita, toiset melkein kokonaan vaaleita, maidon karvaisia.
Seuraavana aamuna nousin varhain näitä munia katselemaan ja näin, että toisista oli jo tullut ulos pieniä matoja, toiset taas olivat turvonneet ja täyttyneet sisäpuolelta jollakin nesteellä. Ne tunsivat nähtävästi kuorissaan, että niiden ruoka oli valmistunut syötäväksi.
Nuo pikku madot olivat mustia, karvaisia ja niin pieniä, että oli vaikea niitä nähdäkään. Minä katsoin niitä suurennuslasilla ja näin, että ne munassa ollessaan ovat ympyriäisen kuoren peitossa, ja sieltä ulos tullessaan oikaisevat itsensä suoriksi. Minä menin puutarhaan ja taitoin sieltä kolme kahmalon täyttä mulperipuun lehtiä, panin ne pöydälleni ja rupesin tekemään madoille olopaikkaa, sillä tavalla, kuin minua oli neuvottu.
Sillaikaa, kun laittelin paperia, johon niitä panisin, tunsivat madot hajusta ruokansa ja läksivät matelemaan sen luokse. Minä työnsin lehdet vähän syrjään ja rupesin houkuttelemaan matoja niiden luo, ja ne matelivat lehtien perästä, niinkuin koira lihapalan, pitkin veralla päällystettyä pöytää lyijykynien, saksien ja paperin ylitse lehtiin päin.
Silloin minä leikkasin kappaleen paperia, pistelin siihen reikiä pienellä pännäveitsellä, asetin sitten paperin päälle mulperipuun lehtiä ja panin ne sekä paperin matojen päälle. Nämä tunkeusivat silloin noihin paperissa löytyviin pikku reikiin ja rupesivat heti syömään lehtiä. Kaikki madot kullakin eri paperilehdellä kokoutuivat yhteen ja alkoivat syödä mulperipuun lehtiä, reunasta lähtien.
Minä pidin matoja hyllyllä huoneessani, ja kun niillä ei ollut mulperipuun lehtiä syötävänä, niin matelivat ne pitkin hyllyä, tulivat aivan reunaan saakka, vaan eivät koskaan pudonneet siitä alas vaikka olivat sokeita. Heti kun joku mato oli päässyt hyllyn reunalle, niin se laski suustaan lankaa, jonka se kiinnitti reunaan, ennenkun rupesi laskeutumaan sitä myöten alas. Tässä langassa se sitten riippui, katseli ympärilleen ja, jos sitä halutti laskeutua alammaksi, niin se laskeutui tämän hienon langan nojassa, ja vetäytyi taas takaisin, milloin halusi samaa lankaa myöten.
Päiväkausiin eivät madot tehneet muuta kuin söivät. Ja niille täytyi antaa yhä enemmän lehtiä. Kun niille tuotiin tuores lehti, ja ne olivat madelleet sen päälle, niin syntyi siitä liike, joka muistutti sadepisarain putoamista lehdelle. Tämä ääni syntyi siitä, että madot alkoivat syödä lehteä.
Siten elivät vanhimmat madot viisi vuorokautta. Ne kasvoivat siinä ajassa jo paljon ja söivät kymmenen kertaa enemmän kuin ennen. Minä tiesin, että ne menevät tainnoksiin viidentenä päivänä, ja odotin koko ajan, milloin se tapahtuisi. Ja aivan oikein takertuikin iltapuoleen viidentenä päivänä yksi vanhimmista madoista kiini paperiin ja herkesi syömästä ja liikkumasta. Seuraavina päivinä pidin minä kauvan sitä silmällä. Minä tiesin, että nämä madot luovat muutamia kertoja nahkansa, sentähden että kasvavat ja niille tulee sen vuoksi ahdas entisessä nahassaan, ja ne saavat uuden.
Minä ja kumppanini vartioimme sitä vuorotellen. Eräänä iltana huudahti kumppanini: "nyt se alkaa luoda nahkaansa, tulkaa pian katsomaan!" Minä riensin paikalle ja näin, että mato todellakin tarttui vanhasta nahastaan kiini paperiin, puhkasi suunsa kohdalle reijän, pisti sieltä ulos päänsä, ponnisteli siinä ja väänteliihe päästäkseen ulos, mutta vanha peite ei tahtonut irtautua pois ruumiista. Minä katselin kauvan, kuinka se teki työtä, pääsemättä kuitenkaan irti ja halusin auttaa sitä jollakin tavalla. Minä kohotin nahkaa hyvin vähän kynnelläni, vaan huomasin oitis, että olin tehnyt hullusti. Kynteeni oli jäänyt jotakin nestemäistä ainetta ja mato meni tainnoksiin. Minä luulin tuota nestettä ensin vereksi, vaan sitten huomasinkin, että madolla on nahan alla vetelätä nestettä sitä varten, että se sen avulla voisi helpommin luoda päältään peitteensä. Minä olin rikkonut auttaessani kynnelläni uuden nahan, sillä mato kuoli vaikka se pääsikin irti vanhasta peitteestään.