Fasaanien ampumista varten olin minä hankkinut itselleni lintukoiran. Sen nimi oli Milton. Se oli korkeakasvuinen, laiha, harmaantäplikäs ja pitkä karvanen; hyvin vankka ja viisas. Se ja Pulkka eivät tapelleet koskaan. Ei ainoakaan koira ollut koskaan tapellut Pulkan kanssa. Sen ei tarvinnut muuta, kuin kerran näyttää hampaitaan, niin toiset koirat menivät pois sen luota häntä koipien välissä.
Kerran läksin sitten fasaania ampumaan ja otin Miltonin mukaani. Yhtäkkiä juoksi Pulkka luokseni metsään. Minä olisin ajanut mielelläni sen pois, vaan en saanut sitä lähtemään ja kotiin oli niin pitkältä, etten viitsenyt lähteä varta vasten sitä sinne viemään. Minä ajattelin, ettei se ehkä tulisi olemaan häiriöksi minulle ja jatkoin matkaani eteenpäin. Mutta juuri kun Milton ehti saada heinikossa vainun fasaanista ja alkoi etsiä sitä, niin juoksi Pulkka sen eteen ja rupesi haukkumaan joka suunnalle. Se koetti löytää fasaania ennenkun Milton, oli kuuntelevinaan jotakin heinikossa, hyppeli ja käänteliihe edes takaisin. Mutta sillä oli huono vainu eikä se voinut yksin löytää jälkiä, vaan katsoi aina Miltoniin ja juoksi sinne, minne sekin. Tuskin oli Milton löytänyt fasaanin jäljet, kun Pulkka jo hyppää sen tielle. Minä kutsuin pois Pulkkaa ja löinkin sitä, vaan en voinut sille mitään. Joka kerta kun Milton löysi jäljet, niin tuli Pulkka sitä häiritsemään.
Olin jo aikeessa lähteä pois ja luulin koko metsästysmatkani menneen hukkaan, mutta silloin keksikin Milton paremman keinon kuin minä pettää Pulkan. Se teki näin: heti kun Pulkka tuli sen tielle, niin läksi Milton pois jäljiltä, kääntyi toiselle suunnalle ja oli yhä etsivinään. Pulkka juoksi silloin taas sinne, minne Miltonin näki menevän, ja Milton katsoi minuun, huiskutti häntäänsä ja juoksi taas oikeille jälille. Pulkka juoksi taas Miltonin luo ja asettui sen eteen etsimään, ja taas hyppäsi Milton nopeasti kymmenen askelta syrjään, petti Pulkan ja vei minut uudestaan oikeille jälille. Sillä tavalla petti se Pulkan koko jahdin aikana eikä sallinut sen tulla enää häiritsemään itseään.
Kilpikonna.
Kerran läksin taas Miltonin kanssa metsälle. Lähellä metsää se alkoi hakea, huiskutti häntäänsä, nosti korvansa ja rupesi nuuskimaan. Minä laitoin pyssyni ampumakuntoon ja menin sen perässä. Minä luulin sen etsivän metsäkanaa, fasaania tai jänistä.
Mutta Milton ei mennytkään metsään, vaan jäi aukealle. Minä seurasin edelleen sen perässä ja katselin huolellisesti eteeni. Yhtäkkiä näin, mitä se etsi. Sen edellä juoksi pieni kilpikonna, joka oli noin hatun kokonen. Paljas, mustanharmaa pää riippui pitkän kaulan nenässä, niinkuin naaran koukku. Kun se liikkui eteenpäin, niin työnsi se pitkälle ulospäin paljaat jalkansa, vaan selkänsä piti se kuoren peitossa.
Kun se huomasi koiran, niin kätki se jalkansa ja päänsä ja heittäysi heinikkoon, niin että ainoastaan kuori jäi näkymään. Milton kävi siihen kiini ja rupesi sitä pureksimaan, vaan ei voinut sitä kuitenkaan purra rikki, sillä kilpikonnalla on vatsansa päällä yhtä vahva kuori kuin selkäpuolellakin, ainoastaan etu- ja takapuolella sekä sivuilla löytyy siinä aukkoja, joista se pistää ulos päänsä, jalkansa ja häntänsä.
Minä otin kilpikonnan pois Miltonilta ja katselin sen pilkukasta selkää ja kuorta ja miten se sinne kätkeytyi. Kun pitää sellaista kilpikonnaa käsissään ja vilkasee kuoren alle, niin voi ainoastaan sisäpuolella niinkuin kellarissa nähdä liikkuvan jotakin mustaa.
Minä panin kilpikonnan takaisin heinikkoon ja läksin menemään eteenpäin, vaan Milton ei tahtonut jättää sitä, vaan kantoi sitä hampaidensa välissä juostessaan minun perässäni. Mutta yhtäkkiä Milton vinkasi ja heitti sen suustaan. Kilpikonna oli työntänyt koiran suussa ollessaan ulos käpälänsä ja raapinut sillä koiran suuta. Milton suuttui siitä niin kilpikonnaan, että rupesi haukkumaan ja sieppasi sen uudestaan suuhunsa ja kantoi minun perässäni. Minä käskin uudestaan koiraa heittämään sitä pois, vaan se ei totellut minua. Silloin minä otin kilpikonnan siltä ja viskasin sen taas pois. Vaan Milton ei vielä sittenkään jättänyt sitä. Se rupesi kiireesti kaivamaan käpälillään kuoppaa sen viereen. Ja kun kuoppa oli valmis, niin vieritti se käpälillään kilpikonnan kuoppaan ja peitti sen mullalla.
Kilpikonnat elävät maassa ja vedessä, niinkuin käärmeet ja sammakot. Ne sikiävät munasta, ja munivat maalle, vaan eivät haudo niitä, vaan munat aukeavat itsestään, kuin kalan mäti, ja kehittyvät kilpikonniksi. Löytyy sekä pieniä kilpikonnia, jotka eivät ole suurempia, kuin teevati, että suuria, kahden meetrin pituisia, jotka painavat yli kolme sataa kilogrammaa. Isot kilpikonnat elävät merissä.