Kun jahtikoirat ajavat otusta, niin eivät ne juokse aivan jälkiä pitkin, vaan hiukan syrjässä niistä, noin kahdenkymmenen askeleen päässä. Kun kokematon metsästäjä tahtoo johtaa koiraa saaliin jälille painamalla sen turpaa juuri siihen kohtaan josta otus on juossut, niin hyppää koira aina hiukan sivuun. Sen nenään haisee jäljet niin väkevästi, ettei se voi eroittaa mitään kulkiessaan itse jälkiä myöten eikä tiedä, onko otus mennyt eteen vaiko taaksepäin. Se juoksee siitä ensin syrjään ja sitten vasta tuntee, miltä suunnalta tulee voimakkaampi haju, ja lähtee sitten vasta ajamaan saalista. Se tekee samalla tavalla, kuin me teemme silloin, kun joku puhuu liijan kovaa korvaamme. Me väistymme hiukan syrjään ja sitten vasta kauvempaa voimme eroittaa, mitä meille sanotaan. Eli jos se, jota katsomme, on liijan likellä, niin me samoin väistymme siitä hiukan etemmäksi ja voimme sitten vasta nähdä sen paremmin.
Koirat tuntevat toisensa hajusta ja antavat sen avulla merkkiä toisilleen.
Hyönteisillä on vieläkin hienompi hajuaisti. Mehiläinen lentää suoraan siihen kukkaan, jota se tarvitsee. Pieni matonen matelee ylös sitä lehteä syömään, joka on sen ruoka. Lude, kirppu ja itikka tuntevat hajusta ihmisen sadan tuhannen kirpun askeleen päähän.
Jos jo nekin osat, jotka erkanevat kappaleesta ja tulevat meidän nenäämme, ovat jo tavattoman pieniä, niin kuinka pieniä mahtanevatkaan olla ne osaset, jotka tulevat hyönteisten haistimiin.
Erään upseerin kertomuksia Kaukaasiassa.
Minulla oli pieni verikoira, jonka nimi oli Pulkka. Se oli ihan musta, ainoastaan etukäpälien päät olivat valkoset. Kaikilla verikoirilla on alaleuka pitempi, kuin yläleuka, niin että ylähampaat jäävät alahampaiden taakse. Mutta Pulkan alaleuka ulottui niin pitkälle eteenpäin, että sormi mahtui ala- ja ylä hammasten väliin. Kuono oli sillä leveä ja silmät olivat mustat ja kirkkaat valkoset hampaat ja erittäinkin torahampaat olivat aina näkyvillä. Se oli ihan kuin neekeri. Pulkka oli rauhallinen eikä se pakkainnut pureksimaan mitään, vaikka se oli hyvin voimakas ja itsepäinen. Kun se kerran oli käynyt johonkin kiini, niin puri se hampaansa yhteen ja jäi sitten riippumaan siihen niinkuin jokin vaateriekale; ja sitä oli yhtä vaikea saada siitä irti, kuin iilimatoa.
Kerran päästettiin se karhun kimppuun ja se puri hampaansa karhun korvaan ja riippui siinä kuin iilimato. Karhu löi sitä käpälillään, puristi itseään vasten ja heilutti sinne tänne, vaan ei saanut sitä irti itsestään. Lopuksi heittäysi se maahan, tukehduttaakseen sen painamalla päällään sitä maata vasten. Mutta Pulkka ei hellittänyt ennenkun sen päälle alettiin heittää kylmää vettä.
Minä otin sen jo pentuna ja ruokin sitä itse. Kun minä sitten matkustin Kaukaasiaan, niin en olisi halunnut ottaa sitä mukaani ja läksin sen huomaamatta kotoani ja käskin panemaan sen kiini siksi aikaa. Mutta tuskin olin ehtinyt seuraavaan majataloon ja olin juuri muuttamaisillani toisiin kärryihin, kun yhtäkkiä huomasin jotakin mustaa ja loistavata. Se oli Pulkka messinkinen kaulapanta kaulassaan. Se juoksi minkä käpälistä lähti majataloa kohden. Oitis hyppäsi se minua vasten, nuoleskeli kättäni ja asettausi sitten kulkemaan syrjään kärryjen varjoon. Sen kieli riippui vaaksan pituudelta suusta ulkona. Väliin veti se sen takaisin ja nieleskeli kuolaansa, väliin taas pisti ulos yhtä pitkälle kuin ennenkin. Yhä oli sillä kiire, se ei tahtonut ennättää hengittää, ja kyljet oikein vapisivat. Se muutteli sivulta toiselle ja löi hännällään maahan.
Sittemmin sain tietää, että se oli minun pois lähtöni jälkeen särkenyt akkunan ruudun ja hypännyt siitä ulos ja sitten juossut suoraa päätä minun jälkeeni ja sillä tavalla kulkenut kahdenkymmen kilometrin matkan pahimmassa kuumuudessa.
Milton ja Pulkka.