Mutta niin kauan on kaiken näköisen orjuuden kiusaus elänyt, niin paljon on se kasvattanut keinotekoisia tarpeita, niin paljon näihin tarpeisiin nähden eri tottumuksien asteilla olevia ihmisiä on punoutunut toinen toiseensa, niin ovat ihmiset aikain kuluessa turmeltuneet ja veltostuneet, semmoisia monimutkaisia viettelyksiä ja puolustuksia ovat he ylellisyydelleen ja joutilaisuudelleen keksineet, että joutilaisuuden portaitten huipulla olevan ihmisen ei ole läheskään niin helppo ymmärtää syntiänsä, kuin sen talonpojan, joka pakoittaa naapuriansa lämmittämään uunia.

Näitten portaitten ylimmällä astimella olevien ihmisten on hirmuisen vaikeata käsittää sitä, mitä heiltä vaaditaan. Heidän päätänsä huimaa noitten valheen portaitten korkeus, kun he ajattelevat sitä paikkaa maan päällä, johon heidän on laskeutuminen, ruvetakseen elämään edes johonkin määrin inhimillisesti, ja sen vuoksi tämä yksinkertainen ja selvä totuus näyttää näistä ihmisistä kummalliselta.

Ihmisestä, jolla on kymmenen palvelijaa, liveripukuisia lakeijoja, kuskeja, kokkeja, komeita tauluja seinillä, piaanoja y.m., näyttää tietysti omituiselta, jopa naurettavaltakin se, mikä oikeastaan on jokaisen tavallisen ihmisen yksinkertaisin ja lähin tehtävä, nimittäin: pilkkoa itse puut, joilla keitetään hänen ruokansa ja lämmitetään hänen uuninsa, puhdistaa itse kalossinsa tai kenkänsä, tuoda itse pesuvetensä ja viedä ulos likavesi.

Mutta paitsi sitä etäisyyttä, joka eroittaa ihmiset totuudesta, on vielä toinenkin syy estämässä heitä näkemästä velvollisuuttaan tehdä yksinkertaisinta ja heille itselleen luonnollisinta ruumiillista työtä, nimittäin kaikkien toisistaan riippuvien rikasten ihmisten olosuhteitten ja etujen monimutkaisuus ja sekavuus.

Eräänä aamuna, kun tulin ulos käytävään, oli palvelija paraikaa lämmittämässä uunia, josta lämmin johtui poikani huoneeseen. Astuin sisään. Poika nukkui vielä, vaikka kello oli 11. Oli nimittäin juhlapäivä ja koulusta oli lupaa.

Hyvinvoipa, 18 vuotias nuorukainen, jolla on jo partaakin, syötyään illalla vatsansa täyteen, nukkuu yhteentoista asti. Ja saman ikäinen miespalvelija on noussut varhain, suorittanut koko joukon tehtäviä ja lämmittää jo kymmenettä uunia, pojan yhä nukkuessa. "Kun ei tuo palvelija edes lämmittäisi hänen uuniansa, että tuo hyvinvoipa laiska ruumis saisi vähän palella!" ajattelin itsekseni, mutta samassa muistin, että sama uuni lämmittää myöskin taloudenhoitajattaren huonetta. Tuo 40 vuotias nainen oli edellisenä yönä saanut kolmeen asti valvoa illallisen valmistuksen ja astiain pesun vuoksi, ja kuitenkin noussut kello 7. Hän ei voinut itse lämmittää uunia sillä hänellä ei ollut siihen aikaa. Palvelija lämmitti hänen edestään. Mutta samalla sai lämmintä laiskurikin.

Totta on, että kaikkien edut ovat toisiinsa punoutuneet, mutta arvelematta sanoo jokainen omatunto, millä puolen on työ ja millä puolen joutilaisuus. Eikä sitä sano ainoastaan omatunto, vaan sen sanoo kaikkein selvimmin tilikirja. Mitä enemmän joku tuhlaa rahaa, sitä enemmän hän pakoittaa toisia edestänsä työtä tekemään, ja mitä vähemmän hän tuhlaa, sitä enemmän hän tekee työtä.

Entä teollisuus, entä yhteiskunnallinen yritteliäisyys, ja lopuksi kaikkein peloittavimmat sanat: kulttuuri, tieteiden ja taiteiden kehittyminen?

XXIV.

Viime vuoden maaliskuussa palasin eräänä iltana myöhään kotiin. Kääntyessäni Subovin poikkikadulta Hamovnitsheskin poikkikadulle huomasin Neitsytkentän lumella joitakin tummia varjoja. Jokin kiemurteli siellä maassa. En olisi kiinnittänyt huomiotani tuohon, ellei kadun päässä seisova poliisimies olisi huutanut sinnepäin: