Minä huomasin elämämme valheen niitten kärsimysten kautta, joihin minut vei väärä tie, ja tunnustettuani tämän tien vääräksi oli minulla rohkeutta mennä ensin vaan ajatuksissani sinne, minne minua vei järki ja omatunto, tekemättä itselleni selvää siitä, mihin jouduin. Ja minä tulin palkituksi tästä rohkeudestani. Kaikki monimutkaiset, hajanaiset, sekavat, järjettömät elämän ilmiöt, joita ympärilläni näin, selvenivät yhtäkkiä, ja minun ennen niin kummallinen ja vaikea asemani näitten ilmiöitten keskellä tuli yhtäkkiä luonnolliseksi ja helpoksi. Tuossa uudessa asemassani selveni aivan täydellisesti minun toimintani, — ei ollenkaan se, jota ennen olin ajatellut, vaan uusi, jossa oli paljon enemmän levollisuutta, rakkautta ja iloa. Se, mikä ennen minua peloitti, alkoi nyt minua viehättää.
Ja sen vuoksi luulen, että se, joka vilpittömästi kysyy: mitä on tekeminen? ja, tähän kysymykseen vastatessaan, ei valehtele itsensä edessä, vaan menee sinne, minne vie häntä järki, se on jo ratkaissut kysymyksen. Jos ei hän vaan valehtele itsensä edessä, niin hän huomaa, mitä, missä ja miten on tekeminen. Ainoa, mikä voi haitata häntä tien löytämisessä, on väärä ja liian korkea käsitys omasta itsestään ja asemastaan. Niin oli laita minun, jonka vuoksi toinen, edellisestä johtuva vastaus kysymykseen: mitä on tekeminen? — oli minulle se, että minun oli tehtävä katumus sanan täydessä merkityksessä, s.o. kokonaan muutettava käsitys asemastani ja toiminnastani: herettävä luulemasta toimintaani hyödylliseksi ja tunnustettava se vahingolliseksi ja joutavaksi, sivistyksen asemesta nähtävä itsessäni sivistymättömyyttä, hyvyyden ja siveellisyyden asemesta pahuutta ja siveettömyyttä, ylevyyden asemesta alhaisuutta.
Sanoin, että, paitsi valheesta luopumista, minun piti vielä tehdä katumus, sillä, vaikka toinen seikka johtuukin toisesta, väärä käsitys suuresta merkityksestäni oli siihen määrin minuun pinttynyt, etten nähnyt suurinta osaa valheestani niin kauan kuin en ollut vilpittömästi katunut, luopunut itselleni muodostamastani väärästä käsityksestä. Vasta sitten kun tein katumuksen, s.o. herkesin pitämästä itseäni erikoisena ihmisenä ja aloin pitää itseäni samallaisena ihmisenä kuin kaikki muutkin, vasta silloin tieni minulle selveni.
Ennen en voinut vastata kysymykseen: mitä on tekeminen? — senvuoksi, että itse kysymyksen muodostin väärin. Niin kauan kuin en ollut katunut, kysyin näin: mikä toiminta on valittava minun, ihmisen, jolla on minun sivistykseni ja luonnonlahjani?
Miten on tällä sivistyksellä ja näillä luonnonlahjoilla korvattava se, mitä olen ottanut ja otan kansalta? Tämä kysymys ei ollut oikea, koska se sisälsi sen väärän käsityksen, että minä muka en ole samallainen ihminen kuin muut, vaan jokin erikoinen, kutsuttu palvelemaan ihmisiä niillä luonnonlahjoilla ja sillä sivistyksellä, jotka olivat 40 vuotisen harjoituksen tuloksena. Minä tein itselleni kysymyksen, mutta itse asiassa vastasin siihen jo edeltäpäin siten, että edeltäpäin määrittelin sen minulle miellyttävän toiminnan laadun, jolla olin kutsuttu ihmisiä palvelemaan. Oikeastaan kysyin: mitenkä on minun, semmoisen erinomaisen kirjailijan, jolla on niin paljon tietoja ja lahjoja, käytettävä niitä ihmisten hyödyksi? Mutta kysymyksen olisi pitänyt kuulua näin: mitä on minun, joka onnettomien olojen kautta olen tullut viettäneeksi parhaat oppivuoteni työhön totuttautumisen asemesta opettelemalla ranskan kieltä, pianon soittoa, kielioppia, maantiedettä, lakitiedettä, runoja, novelleja, romaaneja, filosoofisia teorioja ja sotaharjoituksissa, — mitä on minun, joka elämäni parhaat vuodet olen kuluttanut joutilaissa ja sielua turmelevissa toimissa, — mitä on minun, noista onnettomista entisyyden ehdoista huolimatta, tekeminen palkitakseni niitä ihmisiä, jotka koko tänä aikana ovat minua ruokkineet ja vaatettaneet ja yhä edelleen sitä tekevät? Jos kysymys olisi ollut siinä muodossa, kuin se nyt minun edessäni on sen jälkeen kuin tein katumuksen, niin vastaus olisi ollut helppo: koetettava ennen kaikkea rehellisesti itseäni elättää, s.o. opittava olemaan elämättä toisten hartioilla, ja, sitä oppiessa, joka tilaisuudessa tuotettava hyötyä ihmisille sekä käsillä, jaloilla, aivoilla että sydämmellä, ja kaikella sillä, millä ihmiset vaativat.
Ja senpä vuoksi on meidän piirimme ihmisen tehtävä katumus, karsittava itsestään meihin pinttynyt ylpeys sivistyksestämme, hienoudestamme, lahjoistamme ja tunnustettava, ettei hän ole kansan hyväntekijä, etevä mies, joka hyväntahtoisesti ottaa lahjoittaaksensa kansalle hyödyllisiä keksinnöitään, vaan perin syyllinen, turmeltunut, mihinkään kelpaamaton ihminen, joka tahtoo tehdä parannuksen ja heretä kansaa loukkaamasta ja vahingoittamasta.
Kuulen hyvin usein nuorten miesten, jotka hyväksyvät kielteisen puolen minun mielipiteistäni, kysyvän: mitäs minun sitten on tekeminen? Mitä on tekeminen minun, joka olen lopettanut kurssin yliopistossa tai jossain muussa oppilaitoksessa, ollakseni hyödyllinen?
Nämä nuoret miehet kysyvät, mutta sielussaan on heillä jo päätettynä että heidän saamassaan sivistyksessä on heillä suuri etevämmyys, ja että kansaa palvella he tahtovat juuri tuolla etevämmyydellään. Ja senvuoksi he eivät missään tapauksessa ota arvostellakseen sitä, mitä nimittävät sivistyksekseen, kysyäkseen itseltään: onko se, mitä he nimittävät sivistykseksi, hyvää vai pahaa? Jos he sen tekisivät, niin he ehdottomasti tulisivat pakoitetuiksi hylkäämään sivistyksensä ja alkamaan oppia alusta. Mutta sepä yksin onkin tarpeen.
He eivät mitenkään voi ratkaista kysymystä: mitä on tekeminen, sillä se kysymys ei esiinny heille semmoisena kuin sen pitäisi.
Kysymyksen pitäisi kuulua näin: mitenkä on minun, avuttoman, hyödyttömän ihmisen, joka onnettomien olosuhteitten kautta olen hukannut parhaat oppivuoteni henkeä ja ruumista turmelevaan tieteellisen talmudin oppimiseen, korjattava tämä erehdys ja opittava ihmisiä palvelemaan? Mutta kysymys kuuluu heillä näin: mitenkä on minun, ihmisen, joka on hankkinut itselleen niin paljon oivallisia tietoja, näillä oivallisilla tiedoillani ihmisiä hyödytettävä? Senpä vuoksi ei ihminen milloinkaan voi vastata kysymykseen: mitä on tekeminen, niin kauan kuin ei hän herkeä valehtelemasta itsensä edessä ja tee katumusta. Eikä katumus ole peloittavaa, enempää kuin totuuskaan, vaan on yhtä iloista ja hedelmällistä. Pitää vaan tunnustaa totuus kokonaan ja katua täydellisesti, ymmärtääkseen, ettei oikeuksia, etevämmyyttä, erikoisuutta ole elämässä kellään, eikä voi olla, vaan velvollisuuksia on loppumattomasti ja rajattomasti, ja että ihmisen ensimäinen epäilemätön velvollisuus on osanotto taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten elämän puolesta.